"Häntä odottaa loistava valtiomiehen ura", vastasi oppinut opettaja yhä yhtä suurella vakuutuksella.
"Yhä vain loistavia uria, ihanpa minä alan sinua kadehtia poikiesi vuoksi", virkkoi Kaarina-rouva kälylleen.
"Vähät muusta, mutta siitä minä olen iloinen, että mestari Sigfrid ennustaa Kustaa-poikani elävän miehuuden ikään, sillä minä olen tuntenut ainaista pelkoa siitä, että hän kuolisi varhain", vastasi Agneta-rouva.
Meteli linnoituksen luona oli asettunut ja pojat näyttivät alkavan hajaantua.
"Taistelu lakkasi, kun diplomaatti ilmestyi näyttämölle", myhähti Kaarina-täti. "Mutta tuollahan tulee herra veljenikin."
Hän osotti vainiolle, josta ratsain läheni töyhtöhattuinen iäkkäämpi herra. Se oli herra Kaarlo Henrikinpoika, joka oli kierrellyt perintökartanonsa viljelyksiä tarkastamassa. Hän saapui naisväen luo samaan aikaan kuin pojatkin linnotuksen luota.
"Sinä pikku karkulaiseni!" torui äiti ja sulki Kustaa-pojan syliinsä.
Herra Kaarlo Henrikinpoika ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hänen tukkansa oli ohimoilta jo aivan harmaa ja viime vuosien katkerat kokemukset olivat luoneet hänen kasvoilleen raskaan, miltei synkän ilmeen. Juhanan kuoleman jälkeen oli hän päässyt vankeudesta ja Kaarlo-herttuaan liittyen ottanut jälleen osaa valtiolliseen elämään. Edellisenä talvena oli hän herttuan ja Ruotsin säätyjen asiamiehenä tullut Turkuun Klaus Flemingiä taivuttamaan, mutta riitaantunut kokonaan rautamarskin kanssa. Sen jälkeen oli hän oleskellut hiljaisuudessa ja levossa täällä syntymätilallaan. Muutaman päivän kuluttua aikoi hän kuitenkin perheineen lähteä Viroon, jossa hänellä myöskin oli kartanoita ja josta hänen puolisonsa oli kotoisin.
"No, mitäs linnoja te tänään olette vallottanut?" kysyi herra Kaarlo nuorimmilta pojiltaan.
Isän laskeutuessa hevosen selästä alkoivat Eevert ja Klaus vilkkaasti ja yhteen ääneen tehdä selkoa taisteluistaan. Kun he hieman vaikenivat, pisti Kustaa kättään ojentaen vakavasti väliin: