Hän osotti muutamia sankkoja savupatsaita, jotka kohosivat joen itärannalla olevan etukaupungin kohdalta.
"Venäläiset ovat nähtävästikin sytyttäneet Pyhän Antoniuksen luostarin palamaan, vaikeuttaakseen meidän hyökkäystämme."
"Ahaa, he luulevat siis todellakin vaaran siltä taholta heitä uhkaavan. Mainiota!"
"Näytätpä, veliseni, sangen tyytyväiseltä", huomautti Horn heidän telttaan astuessaan.
"Enkö olisi tyytyväinen, kun viimeinkin pääsemme iskemään. Neuvotteleminen näiden moskovalaisten kanssa on minusta paljon tukalampaa kuin avoin taistelu."
"Mutta ei sekään ole minusta kaikista mukavinta", arveli Horn. "Taisteleminen harjautumattomia joukkoja vastaan on minusta aina tuntunut hieman siltä kuin pieksäisi suurta villasäkkiä. Ja se ei oikein tyydytä kovakouraista sotilasta."
"Hm, voitpa olla oikeassa. Mutta nyt me joka tapauksessa hakkaamme niin että villat pölisee."
"Itämerestä me ainakin aitaamme heidät erilleen. Maljasi sen asian päälle!"
"Käyköön niin! Maljasi!"
He maistoivat viiniä ja jatkoivat sitten keskustelua siihen keveään ja tuttavalliseen tapaan, johon he toistensa seurassa olivat tottuneet. Vaikka he olivat kilpaveikkoja kunnian ja sankarimaineen tiellä, ei heissä huomattu koskaan hiventäkään kateutta tai eripuraisuutta. Päinvastoin olivat he valmiit kiivaasti puolustamaan toistensa kunniaa, milloin kadehtijat ja panettelijat pyrkivät jompaakumpaa alentamaan. Ja niinpä nämä sotajoukon kaksi ensimäistä miestä muodostivat siinäkin suhteessa jalon sankariparin.