Kun ulkomaalaisten palkkasoturien päälliköt, Popler ja Cockburn, olivat saapuneet ylipäällikön telttaan, valmistettiin lopullinen ja yksityiskohtainen hyökkäyssuunnitelma.
"Jos kaikki käy, niinkuin nyt olemme suunnitelleet, niin suuri Novgorod on päivän koittaessa meidän", lausui de la Gardie lopuksi.
"Se on oleva meidän", sanoi Horn, ruskeissa, eloisissa silmissään vakuuttava ilme.
"Sitä en epäile, varsinkin kun kuulen sinun sitä vakuuttavan", lisäsi de la Gardie.
He joivat yrityksen menestykseksi ja nousivat sitten rattaille mennäkseen hyökkäysjoukon kokoontumispaikalle. Kului vielä joitakin tunteja kaikenlaisiin loppuvalmistuksiin. Puoliyö oli jo käsissä ja pimeys oli käärinyt joukot verhoonsa, kun annettiin merkki liikkeelle lähtöön. Kuljettiin eteenpäin mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen. Olhavan itäpuolella loimottivat yhä tulipalot ja sieltä kuului taistelun melua, mutta läntinen kaupunginosa oli pimeän peitossa. Puolen virstan päässä muurista sai ryntäysjoukko pysähtyä ja ainoastaan kaksi pienempää osastoa lähti pimeän päässä hiljalleen hiipimään eteenpäin. Etummaisen joukon miehet kuljettivat mukanaan hirsiä ja lankkuja, joista he perille päästyään kyhäsivät leveän sillan sen vedellä täytetyn kaivannon yli, joka kierteli pitkin muurin juurta. He onnistuivat suorittamaan työnsä muurilla liikkuvain vartiain huomaamatta mitään. Vasta kun toinen osasto oli kulkenut yli ja ryhtyi muurin juurelle asettelemaan petardia, räjähdyskonetta, älysivät vartiat jotakin tavatonta olevan tekeillä ja nostivat hälytyksen. Kuului torventoitotuksia, laukauksia pamahteli ja alhaalla työskentelevien miesten päälle sateli kiviä ja keihäitä. Mutta he suojelivat itseään vartavasten laitetuilla katoksilla ja saivat työnsä onnellisesti päätökseen, minkä jälkeen he kiiruusti vetäytyivät kauas kaivoksen taakse. Petardin ääressä sihisi ja räiskyi ja ylhäällä muureilla synnytti pakokauhu suuren mellakan. Vielä monias hetki ja maata tärisytti hirveä pamaus. Näytti aivankuin kaivannon reunalla olisi tapahtunut tulivuoren purkaus, joka viskasi ilmaan kokonaisen muurinosan, mikä sitten sorana ja yksinäisinä kivinä satoi kauas ympäristöön.
"Tie on avattu, nyt eteenpäin kuin myrskyn siivillä!" huusi Horn suomalaisilleen. "Pitäkää varanne, etteivät ulkomaalaiset ehdi ennen meitä."
Syntyi huima kilpajuoksu muurinaukkoa kohti, jota valaisivat muutamat sen läheisyydessä palamaan syttyneet puiset varastohuoneet. Etummaisina kulkivat suomalaiset, ensin Hornin, sitten de la Gardien johtama osasto. Ulkomaalaiset palkkasoturit seurasivat ihan kintereillä. Kaikki eivät mahtuneet aukosta ja siinä oli syntyä sekasorto. Sotamiehet kiroilivat ja tyrkkivät toisiaan, päälliköt karjuivat. Mutta ylimmät päälliköt saivat palautetuksi järjestyksen ja osa miehistä sai kiivetä muurin yli rynnäkkötikapuita myöten, joita ylipäällikön käskystä oli varattu mukaan. Torvien räikkyessä ja hurraata huutaen samosivat hyökkääjät hämmästyneeseen kaupunkiin, jota eri tahoilla loimottavat tulipalot valaisivat.
Ainoastaan pienempiä vartiojoukkoja oli kaduilla siellä ja täällä. Ne joko pakenivat suinpäin tai tulivat maahan hakatuiksi. Horn samosi joukkoineen Kaprionportilta johtavaa valtakatua pitkin sille avaralle torille, joka hevosenkengän muotoisena levisi linnoituksen edustalle. Vasta täällä kohtasi hän huomattavampaa vastarintaa. Mutta kauan ei taistelu kestänyt. Eri kaduilta syöksyi yhä uusia ruotsalaisjoukkoja torille. Niiden hurjasti päälle käydessä peräytyivät sekasortoiseksi, päättömäksi laumaksi sulloutuneet vastustajat virtaa kohti, johon torin itäinen perukka päättyi. Heillä ei ollut aikaa asettua veneisiin tai lautoille ja joukottain nielivät heitä virran aallot.
Koko kaupunki oli hädän ja sekasorron vallassa. Joka puolelta kaikui torventoitotusten ohella huuto ja meteli. Se jatkui senkin jälkeen, kun vastarinta kaikkialla oli jo lakannut, sillä voittajat olivat ryhtyneet ryöstämään kaupunkia. Sehän kuului asiaan sen aikaisessa sodankäynnissä ja tästä oikeudestaan eivät palkkasoturit tahtoneet millään hinnalla luopua. de la Gardie oli joukoille antanut ankarat määräykset, että vaimoja ja lapsia sekä yleensä aseettomia oli säästettävä. Mutta oli hyvin vähän toiveita — sen tiesivät ylimmät päälliköt vanhasta kokemuksesta —, että sotilaat ilman muuta noudattaisivat näitä määräyksiä. Sen tähden lähtivät he pienten ratsuväkiosastojen kanssa risteilemään kaupungille, estääkseen väkivallantekoja ja pitääkseen yllä järjestystä… Muutaman suuren kivitalon pihalta kuuli Horn sivu ratsastaessaan vihlovia hätähuutoja ja lasten parkunaa. Hän ajaa karahutti miehineen murskatun portin sirpaleiden yli ja näki edessään tuohusten valaisemalla pihalla suuren, yhteensulloutuneen joukon puolipukeisia naisia, lapsia ja vanhuksia, joita hosui ja ahdisteli parvi skotlantilaisia palkkasotureita. Muuan naisista oli saanut jo surmansa, koettaessaan nähtävästi suojella lastaan, ja erästä toista, jolla oli verhonaan vain pelkkä liinapaita, kiskoi muuan sotilas tukasta puoleensa.
"Pois kätesi siitä naisesta, senkin hirtehinen!" karjasi Horn.