— Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.
— Paikalleen puhuttu, Maunu! — Mutta tuolta tulee veljesi Juhana sinua hakemaan.
— Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi näkemiin!
Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.
Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu. Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista, harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.
Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen ja sen miehet vihollisten jalkoihin.
Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy kukaan muistaneen, — Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.
Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle. Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.
Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin, jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä, ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen. Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan, päälliköksi.
Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään, pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa. Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen luottamuksella turvautuivat.