Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan. Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan saattamaan Suomenkin valtoihinsa.
Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa. Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt "Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.
Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua, nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa vetävät yhtä köyttä — kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, — oli kai siis katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!
— Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.
Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla masentava viesti:
— Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa päälliköksi.
— Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan, tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. — Niinkö?
— Niin, hän se nyt meitä pommittaa.
Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa — ei! — kuinka se on mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman tuskansakin?
Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät sovitulla paikalla keskustelemaan.