Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin, souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, — nopeasti kuluivat illan hetket.
Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa. Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, — pakko oli puuttua ajan vakaviin asioihin.
— Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. — Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista innostustamme?
— Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi Tönne verkalleen ja rauhallisesti. — Me olemme seuranneet asioita täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.
— Steen-herran tutkainta?
— Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.
— Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta, miten meitä on kohdeltu!
Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.
— Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen Suomeen…
— Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin…