— Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen. Vanhan piispan ensiksi, sitten muut… Niin, hän suistui sitten kyllä, mutta lopuksi hän voitti.
— Loppua emme ole vielä nähneet.
— Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan sortoa…
— Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu terävästi. — Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?
— Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. — Hätäpaino ajoi meidät suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa, hajaannuimme taas…
— Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. — Kautta kaikkien pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!
— Miten kävisi se päinsä, — esimerkiksi tällä hetkellä?
— Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata itse!
— Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.
— Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.