— Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit, sanot, — he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu, sillä sinä et sitä kauan jaksa.
Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä virkkoi:
— Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä? Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista, tuli mikä tuli?
Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:
— Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se meitä huvittaisikin.
— Siis jatketaan taistelua?
— Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.
— Steen Sturelle! — Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: — Paljoko onkaan kulunut aikaa Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, — hyvästi!
He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.
Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle saartojoukolle, — linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita. Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton uskottomuus.