Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta, — ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä saivat, — mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen tykit päälinnaa vastaan, — tekivät kapinan!
Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän, vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut…
Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.
Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton käsivarsi hervotonna ohjaksissa.
— Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle ystävälleen.
— Niin, se oli kai liian rohkea unelma, — tie on nyt auki sinulle ja Steen Sturelle.
— Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.
— En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi voitettu ritari hiljaisella äänellä. — Mutta myönnän sen nyt, Tönne, se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton, niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä. Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.
— Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. — Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen…
— Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, — mutta mitäpä siitä enää. Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.