Kustaa oli asettunut veljensä rinnalle keskustaan. Ennenkuin joukot törmäsivät yhteen, näki hän vihollisten päällikön yhtäkkiä pidättävän ratsunsa ja ojentavan suuren pistoolinsa Eevertiä kohti. Kustaa kannusti ratsuaan ja samalla hetkellä kuin hänen miekkansa lävisti vihollisen, laukesi tämän pistooli. Kustaa silmäsi pikaisesti taakseen ja näki veljensä horjahtavan satulassa sekä sitten, sammuva katse häneen luotuna, luisuvan hervotonna maahan.
"Suojelkaa sotamarsalkkaa, hän on haavoittunut!" huusi Kustaa miehille.
Itse ei hän päässyt paikalta liikahtamaan, sillä joka puolelta tunkivat viholliset päälle ja hänellä oli täysi työ torjuessaan heidän iskujaan. Hän sai useita lievempiä haavoja ja oli jo vähällä joutua vangiksi, mutta silloin kääntyivät viholliset yhtäkkiä pakoon. Metsikössä väijyksissä olevan joukon päällikkö oli huomannut sotamarsalkan kaatumisen ja arvaten koko suunnitelman sen kautta menneen yhtäkkiä myttyyn oli hän komentanut joukkonsa patterin luona taistelevien avuksi. Tämä odottamaton apuväki se sai vihollisen niin yhtäkkiä pakenemaan. Melkein puolet heistä jäivät kentälle makaamaan, loput pelastuivat muurien suojaan ja portti sulkeutui nopeasti heidän takanaan.
Päästyään ahdingosta laskeusi Kustaa kiiruusti satulasta ja riensi veljensä luo, joka suoraksi ojentuneena makasi selällään maassa. Polvistuessaan hänen viereensä ja tunnustellessaan sydäntä huomasi hän elämän veljestään jo paenneen. Konemaisesti sulki hän vainajan silmät ja jäi sitten sekavin mielin tuijottamaan noihin kalpeihin kasvoihin, joilla vielä kuvastelihe se iloinen hymy, mikä niillä oli koko aamun karehtinut.
Kun Kustaa vihdoin kohotti päätään, näki hän ympärillään paljastetuin päin kuninkaan, de la Gardien ja joukon ylempiä upseereita. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme ja kuninkaan silmät olivat kyynelissä. Kuin unen läpi kuuli Kustaa hänen lausuvan:
"Isänmaa on tänään menettänyt yhden jaloimmista pojistaan. Jumala tietää, että minä olisin ennemmin uhrannut puolet voitoistamme kuin menettänyt hänet. Mutta hän on kaatunut sankarina ja hänen muistonsa on meille pyhä."
Leiristä oli tuotu paarit ja kuninkaan viittauksesta nostivat sotilaat vainajan niiden päälle. Kuningas peitti ruumiin lipulla ja kantajat lähtivät liikkeelle leiriä kohti. Äänettöminä, paljain päin astelivat perässä kuningas ja upseerit. Lähinnä paareja kulki Kustaa. Hän siveli kädellä otsaansa ja mietti, oliko tämä totta vai pahaa unta. Sekavana kohinana kuului kaupungista soittoa ja riemunhuutoja. Siellä oltiin jo selvillä, että pelätty Ivergorn oli kaatunut ja riemuittiin tälle ruotsalaisten kärsimälle suurelle tappiolle.
* * * * *
Vasta seuraavana kesänä olivat Eevert Hornin juhlalliset hautajaiset Kankaisissa. Kuninkaan ja suuren saattojoukon läsnäollessa kätkettiin tuo kolmikymmennenvuotias sotamarsalkka, jonka poismeno sai sekä ylhäiset että alhaiset vuodattamaan kaipauksen kyyneliä, voittamiensa lippujen suojaan Kankaisten perhehautaan. Myöhemmin muutettiin hänen ruumiinsa Turun tuomiokirkkoon Tavastien hautakuoriin, jossa marmorinen muistomerkki esittää täydessä koossa Eevert Hornia ja hänen puolisoaan, Margareeta Finckeä. Kuorin ikkunassa näkyvä lasimaalaus esittää Kustaa II Adolfia seisomassa Eevert Hornin paarien ääressä.
Vuosi sen jälkeen kuin Eevert Horn oli saatettu isiensä hautakammioon, päättyi pitkällinen Venäjän sota, jonka jokaisella lehdellä tapaamme Eevert Hornin nimen. Hänen vanhin veljensä Henrik, joka tällä välin oli valtiomiesurallaan ehtinyt kohota korkealle, otti Ruotsin puolesta ensimäisenä miehenä osaa Stolbovan rauhanneuvotteluihin, huolehtien siten niiden voittojen hedelmistä, joilla nuorempi veli oli nimensä ikuistanut.