Nämä rajuluontoisen maanmiehensä ja ystävänsä ansiot ja ominaisuudet, joita koko armeijassa ihailtiin, tunsi Kustaa hyvin heidän entisten, yhteisten taistelujensa ajoilta, vaan hän tahtoi yhä uudelleen kuulla alituisesti tulessa olleen toverinsa niistä omalla hilpeällä tavallaan kertovan. Monena iltana siten olikin höytyävän viinimaljan ääressä verestetty vanhoja muistoja ja huomaamatta olivat silloin tunnit livahtaneet.
Mutta eräänä iltana ei tahtonut tarina ottaa luistaakseen. Oli tullut mainituksi Lützenin päivä, josta nyt oli kulunut 10 vuotta, ja se katkera muisto oli vaivuttanut toverukset äänettömiksi. Takkavalkea roimusi entisellään, kannua kallisteltiin entistä tiheämpäänkin, mutta mieli pysyi siitä huolimatta matalana. Yhtäkkiä kysäsi silloin Horn, joka hyvin muisti, että Stålhandske tuon kohtalokkaan taistelun alussa oli miehineen seisonut kuninkaan lähellä:
— Kuinka jouduit oikeastaan siellä ulkosiivellä sitten erilleen kuninkaasta, kuinka eivät meidän pojatkaan tulleet häntä seuranneeksi tuossa kohtalokkaassa kahakassa?
— Hän oli juuri lähettänyt meidät pois, — se muistohan se minusta onkin niin katkera.
— Pois, — hyökkäykseen?
— Niin. Taistelu ei ollut vielä ehtinyt meidän kohdalle, mutta rintamat lähenivät toisiaan. Silloin viittasi kuningas minulle sivummalta lähenevää taajaa neliötä, rautahaarniskaisia keisarillisia kyrassierejä, ja virkkoi: Noista mustista miehistä meille vielä tulee tässä vastus, hakkaapas heti niiden kylkeen, ennenkuin he sitä odottavatkaan! Me tietysti oitis karautimme tantereelle, lähenimme rautarintamaa, joka oli edessä kuin musta seinä. Helppo ei näyttänyt olevan lyödä siihen läpeä, mutta miehet kiljahtivat ja iskivät kohti. Ensiksi ei seinä paljo notkahtanutkaan, vaan kun me uudella vauhdilla syöksimme sitä vastaan, niin jo taipui ja leveni kroaattien musta neliö. Mutta se taipui ja painautui juuri sitä meidän sivustaa vastaan, jossa kuningas smoolantilaisineen seisoi. Näille tuli sitä painoa pian liiaksi. Sitten kävi niinkuin tiedät. Kuningas hyökkäsi, loittoni väestään… Jospa olisimmekin saaneet tuon mustan seinän kokonaan peräytymään…!
— Myöhemmin vasta saitte?
— Sitten — liian myöhään! Palasimme hyökkäyksestämme. Minä näin kuninkaan verisen ratsun, näin hänen smoolantilaistensa neuvottomina väistyvän, tunsin onnettomuuden tapahtuneen. Kokosin silloin äkkiä yhteen koko horjuvan oikean sivustan, asetuin suomalaisineni sen etunenään ja karautin taas noita mustia miehiä vastaan. Sappeni kuohui, sydämeni vuosi verta, — kuin sokeana ajoin ojien yli ja kaivantojen poikki. Mutta mieheni seurasivat minua, niin rajusti hekään eivät olleet ratsastaneet koskaan, — pian oli tanner, kuninkaan kaatumapaikka, meidän. Joutui siihen kyllä Pappenheimkin omilleen avuksi, ylpeänä ja voitonvarmana kuin ainakin hän valkoisen orhinsa seljästä ohjasi "voittamattomansa" meitä vastaan. Mutta empimättä laskin hänen sakeimman rintamansa keskelle, sisuni kuohahti, — se isku oli riittävä Pappenheimillekin. Hän horjui valkoisen orhiinsa seljästä, kepertyi tantereeseen.
— Kosto sentään aina lievittää, huomautti Horn väliin.
— Ei lievittänyt tällä kertaa paljo. Ajoimme surun ja vihan turruttamina vihollisia takaa pimeän tuloon asti, etenimme mistään paluusta välittämättä, sillä me tiesimme kuninkaan kaatuneen. En luullut siltä retkeltä palaavani. Näin vain silmäini edessä kuninkaan verisen ratsun korskahtavan, näin Pappenheimin luisuvan valkoisen orhinsa seljästä, ja muistin, että he olivat molemmat vuosilapsia, samana vuonna syntyneitä kuin minäkin, — ajattelin, että nyt on kai siis minunkin kunniapäiväni. Mutta kuinka sokeana suuressa kiukussani syöksyinkään vihollisten sakeimpiin riveihin ja antausin surmalle alttiiksi, ei se minusta huolinut. Enhän ollut noiden toisten veroinen…