— Tulee! Kun kerrot itsestäsi, retkistäsi, voitoistasi ja vaivoistasi — silloin selviää minulle muukin. Niin, niin, aikaa siihen menee, mutta talvipa nyt on edessä. Vietämme illat yhdessä… vielähän sinulle malja maistunee?
— Sen pahempi, ei se lakkaa maistumasta…
— Malja seurassa on terveydeksi, — kyllä täällä saamme ajan kulumaan! Siis jäät?
— Jään, kunnes käpälä korjaantuu.
— Niinpä alotamme huomenna. Näkemiin!
Rantalaiturilla, väkijoukon keskessä, tekemänsä sopimuksen täyttivät näin odottamatta yhtyneet suomalaiset sotapäälliköt säntillisesti, viettäessään iltoja vuoroin toistensa luona syrjäisessä, ilottomassa saksalaisessa pikkukaupungissa. Kustaa Horn, hieno ja rikas herra, hankki asunnokseen kylän komeimman talon, eikä siellä ollut minkään mukavuuden puutetta. Stålhandske taas, leirielämään piintynyt vanhapoika, kutsui, vaikka nyt oli varoissaan hänkin, vieraansa paljo spartalaisemmin sisustettuun asuntoonsa, mutta hän käytti sitä enemmän varoja usein saapuviin viinitilauksiin. Kului aina aikaa alkuillasta, ennenkuin hän lämpeni kertomaan retkistään ja seikkailuistaan, — kannu siihen tarvittiin ja toinenkin. Mutta kerran vauhtiin päästyään kertoi hän kevyesti, saattoi silloin tarinoida kuinka pitkään tahansa. Hänellä olikin taipaleensa varrelta sotaisia muistoja enemmän kuin kylliksi. Sillä lähdettyään jo poikasena kotitalostaan Porvoon joen suistosta maailmalle, oli hän viettänyt melkein koko ikänsä, yli 40-vuotiaaksi, aseretkillä. Vänrikkivuosinaan oli hän mukana Liivinmaan taisteluissa ja siirtyi sitten vähän yli 20-vuotiaana ratsuväen everstinä Preussiin, missä Ruotsin ja Suomen väki silloin kamppaili puolalaisia vastaan, joiden kuningas Sigismund yhä himoitsi serkkunsa ruotsalaista kruunua. Jo silloin saavutti nuori "teräskäpälä" maineen urhoudellaan ja neuvokkuudellaan. Mutta vasta Kustaa Aadolfin puututtua Saksan suureen uskonsotaan alkoi Stålhandsken varsinainen maine-aika. Hän toimi siellä ensiksi turkulaisen ja porilaisen ratsuväen päällikkönä ja sai näiden kotipoikiensa kanssa suoritettavakseen tulikoetuksen toisensa perästä. Aina iloisena, aina valmiina seikkailuihin, liikkui hän toverina soturiensa joukossa, eikä säästänyt itseään enempää kuin heitä. Siitä punoutui kiinteä ystävyyden side hänen ja hänen miestensä välille, jotka koska tahansa olivat valmiit pienten ratsujensa seljässä syöksymään mihin vaaran paikkaan tahansa ihailemansa päällikön johdolla. Kustaa Aadolfin suurissa taisteluissa olivat he aina äärimmäisinä armeijan oikealla siivellä, jota kuningas itse tavallisesti johti, ja heidän asiansa oli useimmiten hyökätä avaamaan ensimäinen lovi vihollisen rintamaan, — heidän silloin kiljaisemansa sotahuuto "hakkaa päälle!" oli pian käynyt vihollisten kauhuksi.
Sillä se "hakkaa-huuto" kieri aina kuin uhkaava lumivyöry kenttää pitkin, läheni, iski…!
Ensimäinen huutamaan ja ensimäinen hakkaamaan oli rivakka ja hurjaluontoinen päällikkö itse, — sellaisena häntä ihailtiin ja rakastettiin. Sellaisena Stålhandske jo sodan alussa oli ratsurynnäköllä, piirittämättä ja pommittamatta, valloittanut Frankfurtin vahvasti linnoitetun kaupungin. Ajaa karahutti vain taattuine, kiljuvine ratsumiehineen muurin juurelle, hyppäsi hevosensa seljästä ja lähti väkineen kapuamaan vallille, — sitä oli Horn ihmetellen kuninkaan rinnalla katsellut läheiseltä kukkulalta. Sellaisena iski hän kunniapaikaltaan, oikean siiven kärjeltä, Breitenfeldin suuressa taistelussa kierrosliikettä tekevän Pappenheimin roturatsujen kimppuun, jotka joutuivat hämmennyksiin, ja kesti sitten tuon suuttuneen itävaltalaisen lukuisat, häntä vastaan kohdistetut rynnäköt. Siitä rupesivat nuo ennen voittamattomat vallonit sanomaan suomalaisia kääpiöratsastajia noidiksi ja heidän teräskouraista "hakkuuttajaansa" noitapäälliköksi. Suurimman maineensa oli Stålhandske kuitenkin hankkinut itselleen pienten, nopeain partiomatkojen tekijänä. Jos oli äkkiarvaamatta siepattava keisarillinen kuormasto tai hävitettävä silta heidän tieltään, tai avattava vaanivain vihollisten kiertosolmu, silloin pantiin Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet liikkeelle. Ne kiitivät kohta vihurina aavikkoja pitkin, ryntäsivät rajuilmana mäkien yli, — silloin oli "rautakoura" omalla alallaan! Eikä aikaakaan, kun pelottava sotahuuto kajahti vihollisen niskassa taholta, josta sitä kaikkein vähimmin odotettiin.
Hevoset vaahtosivat, maa tömisi, ja päällikkö hymyili leveintä hymyään rinnallaan ryntääville miehilleen.
* * * * *