Mutta Stålhandske pyörähti siinä ympärillä uteliaina seisoviin miehiin päin ja huusi:
— Hurratkaa pojat! — juuri niin, hitto soi! Sillä Kankaisten sarvi on nyt täällä keskessämme, taas vapaana miehenä.
Iloinen tervehdyshuuto remahti laiturilla. Mutta terveellä kädellään tarttui Torsten herra saapuneen ylimyksen käsipuoleen ja taluttaen häntä verkalleen maihin päin uteli hän kärsimättömänä:
— Kuinka ja koska on tämä tapahtunut? — kerro toki Kustaa! Miten pääsit vihdoinkin keisarillisten vankeudesta, miten saavut tänne tuossa oudossa englantilaisessa laivassa? Se juttu tuli jo siinä rantaäyräällä, väkijoukon keskellä, lyhyesti kerrotuksi. Kustaa Aadolfin "oikea käsi", Kustaa Horn, oli, sen tiesivät kaikki, Nördlingenin onnettomassa taistelussa, johon hän ei olisi tahtonut antautua, joutunut väkensä tähteiden kanssa vihollisten vangiksi. Senjälkeen olivat itävaltalaiset pitäneet häntä, joskin kaikella huomaavaisuudella kohdeltuna, vankina eri linnoissaan kahdeksan pitkää vuotta, suostumatta häntä vapaaksi vaihtamaan. Vihdoin oli nyt kuitenkin vaihto tapahtunut; kolmea itävaltalaista kenraalia vastaan oli Kustaa Horn laskettu vapaaksi ja hän oli nyt Sweitsin ja Ranskan kautta, missä hän oli saanut osakseen suurta kunnioitusta, matkustanut Englantiin, josta vihdoin sotalaiva oli pantu tuomaan tätä Europan sotataidon merkkimiestä oman väkensä luo Pommerim.
— Täällä nyt ollaan, — sen pituinen se, puhui palannut päällikkö. — Mutta entäpä sinä, — teräskourasi on vähän kärventynyt, näen mä. Lensitkö liian lähelle tulta?
— Luoti se tuonaan Leipzigin taistelussa lensi käsivarteeni. Tappelin siitä välittämättä mukana koko päivän, — siitä ei kuulu haava pitäneen. Se ärtyi ja nyt minut on lähetetty pois koko sotatiloilta tähän pesään haavaani hoidattamaan. Se on sangen ikävää ajanvietettä; siksi olenkin viime päivinä kuljeskellut täällä satamassa, katsellakseni Suomeen lähtevää laivaa, — yhtä hyvinhän voisin käväistä kotona, kunnes taas kykenen kevättaisteluihin. Mutta kun sinä nyt tulit… jäätkö talveksi tänne?
— Jään, ja sinä jäät myöskin, puhui Horn hilpeästi, joskin samalla melkein käskevästi. — Tänne saan pian perheenikin, täällä lepäilen ja otan selkoa viimeaikaisten tapausten menosta. Olenhan ollut kahdeksan vuotta kuin säkissä, saanut tiedot sodasta ja kotimaani asioista vain vihollisen taholta, siis väärinä, en tiedä mitään. Sinun täytyy nyt minulle kertoa kaikki…
— Monen vuoden tapaukset?
— Niin, ja tarkkaan! Jokaisesta tappelusta, jokaisesta voitosta ja tappiosta, jokaisesta valloituksesta ja peräytymisestä tahdon tiedot, — itsehän olet ollut koko ajan mukana.
— Olen kyllä ollut tässä maassa taistelemassa lähes 15 vuotta melkein yhteen menoon. Mutta kertoa siitä — ei tule mitään!