HAKKAPELIITTAIN PÄÄLLIKKÖ.
TORSTEN STÅLHANDSKE.
Kapeita, rapakkoisia kujia myöten kiirehti Stettinin pikkukaupungin väki eräänä harmajana syyspäivänä vuonna 1642 alas satamaansa. Tieto oli näet levinnyt, että suuri, korkea sotalaiva oli juuri Swinemünden selältä laskemassa heidän rantalaituriaan kohden, ja nuo tanakkapukuiset kalastajat ja kaupustelijat kyselivät nyt uteliaina toisiltaan, mikä mahtaa olla tuo outo ilmestys. Saksalaisten pikkuporvarien lomissa tungeksi siellä myöskin väljiin, leveävöisiin asetakkeihin puettuja ruotsalaisia sotureita, jotka erityisellä jännityksellä katselivat saapuvaa alusta.
Niinkuin koko Pommerin rannikko oli näet Stettinin kaupunkikin näihin aikoihin Ruotsin hallussa. Pitkän sodan kestäessä oli se nyt ollut vilkkaana liikepaikkana, jonne alituisesti saapui ja josta alituisesti lähti väkeä ja sotatarpeita välittäviä laivoja ja josta kuormastot kulkivat Keski-Saksan suurille sotasijoille, missä Ruotsin armeija kamppaili. Mutta nyt saapuvaa laivaa eivät Stettinin ruotsalaiset tunteneet omakseen.
— Se on englantilainen laiva, virkkoi vihdoin taaemmas väkijoukkoon astunut, niukan köyryniska upseeri, joka puvustaan ja jalka-asennostaan päättäen oli ratsuväen päällikkö ja jolle soturit kunnioittaen tekivät tilaa. Hän kantoi kääreessä olevaa oikeaa käsivarttaan kaulasta riippuvassa siteessä, mutta vasemmallaan hän vilkkaasti viittoili: — Tunnen nuo laivat hyvin vänrikkivuosiltani, jolloin olin siellä saarimaassa väkeä pestaamassa.
— Mitähän se nyt täällä? — kysyivät hänen ympärillään seisovat soturit, joilla useimmilla oli joku paikka kääreessä, kenellä pää, kenellä jalka.
— Sepähän pian nähdään…
Laiva asettui verkalleen laiturin päähän ja hetken kuluttua laskeutui siitä alas hoikkavartaloinen, vaaleilta kasvoiltaan hienopiirteinen ylimys, joka hymyillen heilutti sulkahattuaan jäähyväisiksi laivamiehille, jotka hänelle lähtiessään kunnioittaen hurrasivat. Laiturilla seisova upseeri, hän, jolla käsi oli siteessä, katsoi kotvasen pitkään lähenevää ritaria, työnsi sitten rajusti väen edestään sivulle, astui vierasta kohti ja huudahti:
— Tuhat tulimaista, sinä olet Kustaa Horn, vanha veli! Terve, kaivattu kenraali!
— Terve, Torsten Stålhandske, vastasi saapuja riemastuen. — Hei, "hakkaa päälle" vain vasemmalla käpälälläsi minun oikeaani, koska toinen siipesi näkyy olevan rikottu. Tule, että saan syleillä sinua, Suomen teräskoura, ja sinussa koko kotimaatani, josta niin kauan olen ollut erossa!