Yhä vimmatummaksi yltyi taistelu. Ystävät ja viholliset sulloutuivat samaan sekavaan rykelmään. Taisteltiin mies miestä vastaan miekoin, piikein ja musketinperin ja kaikkia kietoi ruudinsavun ja pölyn luoma miltei läpipääsemätön pimeys. Mutta yhtä mittaa kuulivat sen keskeltä suomalaiset ja ruotsalaiset Hornin lujan äänen, joka kehotti heitä kestämään, kunnes kuningas ehtii avuksi. Ja he tunsivat kaikkialla hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan läsnäolonsa ja he tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia pitääkseen paikkansa. Eivätkä he turhaan olleet ponnistelleetkaan, sillä vihdoinkin saapui kuningas oikealta sivustalta, jossa Pappenheimin joukot oli hajotettu tuuleen. Joukon toisensa jälkeen syöksi hän keskustasta ja takalinjalta uhatun vasemman siiven avuksi. Verekset joukot täyttivät syntyneet aukot ja keisarillisten asema kävi hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Ja kun Tillyn tykistö, jonka oikean siiven suomalaiset tällä välin olivat vallottaneet, alkoi syöstä tulta hänen omaa sivustaansa vastaan, joutui tuo voittamattomuudestaan ylpeä armeija täydellisen sekasorron valtaan. Hujan hajan pakenevat joukot tempasivat mukaansa iäkkään päällikkönsä, joka turhaan koetti saada heitä pysähtymään ja lopulta puhkesi epätoivoiseen itkuun. —
Kuolleiden ja haavottuneiden keskellä seisoi armeija jälleen aamullisessa järjestyksessä. Kuningas ratsasti pitkin rivejä ja kiitteli eri joukkoja värisevin äänin ja katkonaisin lausein, sillä hän oli ilosta aivankuin juovuksissa. Kun hän tuli vasemman siiven kärjelle, hyppäsi hän satulasta, syleili Hornia ja huudahti:
"Rakas Kustaa, sinä olet täyttänyt lupauksesi ja lähinnä Jumalaa saan minä kiittää sinua tästä ihanasta voitosta. Totisesti sinä olet minun oikea käteni!"
Pitkin rivejä kaikuivat loppumattomat eläköön- ja hurraa-huudot. Ja kun voiton huumaamat joukot varustausivat yölevolle, peitti jo syksyinen pimeys Breitenfeldin kentän, jolla lepäsi yhdeksäntuhatta kaatunutta.
* * * * *
Lützenin kuuluisassa taistelussa, missä hänen kuninkaallinen ystävänsä kaatui, ei Kustaa Horn ollut saapuvilla. Kun Kustaa Aadolf lähti Breitenfeldin taistelun jälkeen etenemään Etelä-Saksaan, asetti hän Hornin Reinin maissa toimivan armeijan ylipäälliköksi. Sellaisena valloitti hän Badenin, lujan Koblenzin ja eteni parhaillaan voittoisasti Elsassissa, kun sanoma kuninkaan kuolemasta saavutti hänet. Suuren kuninkaansa ensimäisenä miehenä oli hänen velvollisuutensa nyt ottaa käsiinsä koko sodan ylin johto. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vielä paljon toimittaa, kun saksalaisten ruhtinasten kateus pakotti hänet luovuttamaan puolet vallastaan Weimarin herttua Bernhardille — suureksi vahingoksi protestanttien asialle. Sillä vastoin Hornin tahtoa antausi tämä Nördlingenin luona keisarillisten kanssa taisteluun, jossa Ruotsin armeija kärsi täydellisen tappion. Koettaessaan pelastaa mitä enää pelastettavissa oli joutui Horn vangiksi. Tämän arvokkaan saaliin johdosta oli keisarillisten ilo suuri ja Hornia kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella. Kokonaista kahdeksan vuotta sai hän nyt viettää toimetonna sotavankeudessa, kunnes hänet vihdoin vaihetettiin kolmeen itävaltalaiseen kenraaliin.
Horn palasi vankeudestaan Ranskan kautta. Kuningas Ludvig XIII ja hänen kaikkivaltias ministerinsä Richelieu ottivat hänet vastaan loistavin kunnianosotuksin ja kuningas lahjoitti hänelle jalokivillä koristetun kunniamiekan. Englannin hallitus tahtoi myöskin osottaa kunnioitustaan tälle suurelle sotapäällikölle ja jalolle sankarille. Kun hän saapui Calais'hen, oli siellä vastassa Englannin hallituksen vartavasten lähettämä laiva, jonka tuli saattaa hänet kotimaahan.
Otettuaan vielä osaa Tanskan sotaan, jolloin hän m.m. valloitti Skånen maakunnan, antausi Horn rauhallisiin hallitustoimiin, kuuluen valtaneuvoskunnassa appensa Akseli Oxenstjernan puolueeseen. Kevytmielisen hovipuolueen suosiota ei tuo vakavaluontoinen ja ankarantapainen soturi nauttinut. Mutta hänen suuria ansioitaan ei voitu kieltää ja yhä edelleenkin kokosi hän arvosta toiseen. V. 1651 ylennettiin hänet kreivilliseen säätyyn (Porin kreivi) ja kaksi vuotta sen jälkeen nimitettiin hänet valtakunnan marskiksi sekä sotakollegion presidentiksi. Kun Kaarle X Kustaa kuninkaaksi tultuaan alotti uuden sotakauden, nimitti hän Hornin Ruotsin sotajoukkojen ylipäälliköksi. Tultuaan Skaaraan maakuntakokoukseen, jonka hän oli kutsunut koolle saadakseen varoja sotatarpeisiin, kohtasi hänet täällä kuolema 10 p. toukok. 1657 viidennelläseitsemättä ikävuodellaan. Hänet haudattiin Tukholmassa Pyhän Jaakon kirkkoon, jossa jo ennestään lepäsi hänen vanhin veljensä Henrik. Hänen yhdestätoista lapsestaan oli isän kuollessa ainoastaan kolme tytärtä elossa ja näihin sammui Porin kreivillinen suku.
Samoinkuin Eevert-veljensä oli Kustaa Horn voitettuja kohtaan armelias ja oikeamielinen, josta syystä valloitettujen maiden asukkaat antoivat hänelle nimen "lempeä." Sotilaansa piti hän ankarassa kurissa, sallimatta ryöstöjä tai muita väkivallantekoja. Jalona ja ylevänä on hänen muistonsa joka suhteessa säilynyt historian lehdillä ja epäilemättä on hänet niin soturimaineeseen kuin luonteen jalouteenkin nähden asetettava ensimäiselle sijalle niiden sotasankarien joukossa, jotka isänmaamme on lähettänyt historian näyttämölle.
Kyösti Wilkuna.