— En, hentomielisyys ei kuulu luonteeseeni eikä tapoihini, vastasi Torsten. — Mutta tarkoitatko jotakin erityistä?
— Tarkoitan sitä, mitä minulle vihollismaassa kauhulla kerrottiin kuristasi ja komennostasi Silesiassa. Sinut kuvattiin todellakin veriseksi teräskouraksi.
— Ah, niin, Silesiassa! Siellä alkoivat minun raskaat vuoteni! Ja tosiaankin verisimmät. Minusta oli silloin tehty ylipäällikkö…
— Et ollut siellä ehkä oikein omalla alallasi, Torsten, uteli Horn edelleen.
— Ehkäpä en. Olin ainakin paljo onnellisempi silloin ennen, kun sain pienellä ratsujoukolla, johon kuului vain omia suomalaisiani, ahdistella vihollista tai yhtäkkiä koston haamuna sukeltautua hänen eteensä… Olin ratsueversti silloin, sitten ylenin ylikenraaliksi. Nyt minun tuli Europan kaikista kansoista kokoonpannulla armeijalla koettaa puolustaa suurta maakuntaa ylivoimaa vastaan, milloin peräytyä, milloin marssia eteenpäin — edestakaisin. Koko ajan moneen kertaan raastetussa, autiossa maassa, jossa ei ollut saatavissa ruokaa miehille, ei muonaa hevosille, jonne ei mistään saanut apua, olipa hätä kuinka huutava tahansa. Ne huolet runtelivat voimiani enemmän kuin sadat muut retket, vaarat ja haavat, ne pakottivat minut myös säälimättömäksi ja kovaksi.
Kustaa Horn, jonka oma, inhimillinen sodankäyntitapa tänä raakana ja julmana aikana oli hankkinut hänelle vihollisväestön taholta "laupiaan Hornin" nimen, ymmärsi kyllä rajuluontoisen ystävänsä vaikeudet, vaan hän ei kuitenkaan hyväksynyt hänen elämöimistään aseettoman väestön joukossa. Stålhandsken nimellä oli, sen hän tunsi, itävaltalaisten kesken kamala kaiku, sillä hirmuisesti oli hän antanut sotilaittensa ryöstää ja hävittää varsinkin sitä onnetonta maakuntaa, jossa hän ruotsalaisen armeijan päällikkönä pari vuotta piti komentoa ja joka niinä vuosina oli muuttunut miltei autiomaan kaltaiseksi. Tätä käsitystään hän ei salannutkaan, vaan virkkoi hetkisen kuluttua vaienneelle ystävälleen:
— Paljo on virheitä ja rikoksia tehty tässä pitkässä sodassa, ja pelkäänpä, että sen raaistama sodankäyntitapa on tahrinut sinunkin muuten kirkasta soturimainettasi.
Stålhanske ei kieltänyt, ei ruvennut puolustautumaan, mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi harmiton hymy. Äkkiä hän kysäsi:
— Etkö ole vielä kuullut niistä paikkakuntalaisten kertomuksista, että paholaiset jo olivat viedä minut omanaan…?
— Mitä loruja? Viedä mistä?