— Täältä Stettinistä. Tänne saavuttuani makasin viikon, pari, aika huonona ja ihmiset luulivat minun kuolevan. Lähimökkien asukkaat kertoivat silloin nähneensä mustan haamun liitelevän asuntoni ympärillä, valmiina tempaisemaan sieluni kohta kun se ruumiista erkanisi. He olivat kuulleet tarinoita retkistäni ja pitävät minua pirun palvelijana.
— Itse et nähnyt sitä sarvipäätä haamua?
— En. Eikä ole omatuntonikaan minua pahasti soimannut. Kuitenkaan en väitä, että ihmiset kuvatessaan retkiäni olisivat kovin liioitelleet. Meitä itseämme vaani vihollismaassa surma joka askeleella. Väijytystä joka tiellä, kavaltajia joka kylässä, sellainen oli eristetyn joukkoni tila. Ei auttanut muu kuin ankaruus ja julmuus. Uupuneina johonkin kylään majoittuessamme emme voineet koskaan yötämme turvassa levätä, ruokaa emme väestöltä saaneet rahalla emmekä pyytämällä, vaikka olisimme nälkään kuolleet, — usein se nälkäkuolema meitä uhkasikin. Täytyi ryöstää, täytyi kuristaa ja kovistaa, ja rajusti miehemme ryöstivätkin, usein hädän, usein koston kiihottamina. Kauheaa oli todella nähdä sitä hävitystä, joka jälkeemme jäi, mutta uuteen paikkaan tultuamme oli asema sama. Olihan täällä jo meidän tullessamme valmiit, veriset, sotatapansa, — pian oli tuhottu jokainen, joka ei niihin turvautunut. Ja Silesiassa ei minulla ollut komennossani kuin pieneksi osaksi omia suomalaisiani, joita osaan tarvittaessa hillitäkin, — kaiken maailman palkkaväkeä on turha yrittääkään taltuttaa.
— Sen tiedän. Mutta ovatpa suomalaisemmekin jo oppineet sen ryöstötaidon.
— Ovat kyllä. Mutta heille määrään toki aina ajan ja paikan, koska ja missä he saavat ryöstää. Kun taistelu on ollut tulinen ja voitto lujissa, kun sitten miesten uljuus ja ponnistus vihdoinkin painaa vihollisen peräytymään ja heidän leirinsä tai suojakaupunkinsa joutuu käsiimme, — silloin annan ilolla miesteni sen ryöstää. Ja otan saalista itsekin, — sen palkinnon olemme ansainneet!
Karski soturi oli näitä kertoessaan tavallista tiheämpään kallistanut kannua, ikäänkuin noihin rajuihin muistoihinsa vaipuneena ja väitteittensä oikeutusta vahvistaakseen. Ja keskustelun tauottua hän yhä uudelleen vakuutti:
— Sellaista se on sota! Siinä täytyy olla kova, surku pois, jos mieli voittaa…!
Mutta hän katsahti sitä tehdessään kulmainsa alta taistelutoveriaan, joka istui ääneti nojatuolissaan, ja näyttipä siltä, kuin hänen oma varmuutensa ei lopultakaan olisi ollut niin suuri, kuin hänen karkea äänensä kertoi. Ne ryöstömuistot ja hävityskuvat, jotka taas vereksinä ja voimakkaina olivat palanneet hänen mieleensä, näyttivät häntä kaikesta huolimatta painostavan ja kiusaavan. Yhä tiheämpään huuhteli hän kuin sydänalaan kohonnutta kuvotusta alas viinillä, hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi ja hänen silmänsä sameammiksi. Siten oli hän tänään jo juonut itsensä aivan humalaan ja hänen askeleensa horjuivat, kun hän vihdoinkin nousi lähteäkseen asuntoonsa, mutta tuo painava tunne ei ottanut helpottaakseen. Kuin ahdistettuna hän silloin tunnusti:
— Hitto soi, enhän tahdo salata, että se viaton veri, jota olen paljo vuodattanut, toisinaan tunkeutuu kuin kurkkuuni… minua tukahduttamaan. Tiedätkö, näen joskus unissani epätoivoisen, raiskatun naisen, kalpean, itkettyneen retkaleen, joka tutisevin käsin, hurjuus silmissään, ojentaa vastaani surmatun lapsensa… minä karkaan silloin kuin vavisten vuoteeltani… Mutta ei… elä usko, vanha veli, minun katuvan kovuuttani, se oli välttämätön…
Hän ojentausi suoraksi, viskasi lierihattunsa vinosti päähänsä ja hoippui ovelle. Mutta palasi sieltä vielä ja huudahti: