— Ja sama leikki on välttämätön edelleenkin, kun taas taisteluihin lähden. Se on silloin luontoni… se on sodan luonto!
* * * * *
Jouduttiin jouluun. Eräänä iltana kertoi Stålhandske, joka nyt oli juhlan kunniaksi siistinyt poskensa ja ruokonnut partansa, Kustaa Hornin tuvassa isännän kehotuksesta viimeisestä suuresta Leipzigin tappelusta, josta muistona hänellä vielä oli käsivarsi kääreessä. Silloin oli kuitenkin jo tuossa upeassa tuvassa tavallista useampia henkilöitä kuuntelemassa Torstenin sotakuvauksia. Juhliksi oli näet Horn vihdoin saanut perheensä Ruotsista luokseen, vaimonsa, joka oli Oxenstjernan ylhäistä sukua, Ruotsin mahtavan kanslerin tytär, sekä lapsensa. Ylhäisen valtaneuvoksettaren seuranaisten joukossa oli vielä sotamarskin veljentytärkin, Kristina Horn, jolle tämä sukulaisperhe oli kodiksi muuttunut.
Hilpeäksi ja väririkkaaksi oli nyt elämä käynyt Hornin talviasunnossa, ja keskustelulla oli siellä tänäänkin ollut keveä, leikkisä sävy. Mutta kun naurujen ja leikkien jälkeen jälleen lepäiltiin ja isäntä oli pyytänyt Stålhandskea jatkamaan sotakertomuksiaan, silloin istuttiin taas ääneti ja melkein kuin hartaina kuunnellen tarinoita noista kaikille mielenkiintoisista tapauksista. Karkea soturi oli aluksi arkaillut tuota suurta naisseuraa, oli alottanut tarinansa ujosti ja kankeasti. Mutta muistoihinsa syvennyttyään hän pian oli lämmennyt ja vilkastunut. Hän kuvasi, kuinka viholliset viime syksynä olivat koonneet suuren armeijan tuhotakseen lopullisesti vastustajansa ja kuinka Ruotsin väki siitä huolimatta oli päättänyt Leipzigin luona käydä ratkaisevaan otteluun. Stålhandskelle, jonka vuosikausia oli täytynyt marssittaa joukkojaan edestakaisin, oli sen tasapäätappelun syntyminen ollut kuin helpoitusta.
Alunpitäin oli ottelu käynyt kuumaksi. Stålhandskella oli taas oma suomalainen ratsuväkensä ympärillään ja heidän keskensä syntyi kuin sanaton sopimus, että nyt sitä taas isketään. Ja niin he kunniapaikaltaan, oikealta kyljeltä, iskivätkin, ettei siinä mitkään rautarintamat kestäneet. Jo siinä ensi rytäkässä murskasi luoti Stålhandsken oikean käsivarren, mutta ei auttanut jäädä sitä sairastelemaan, — päällikön poistuminen tantereelta olisi vaikuttanut miehiin masentavasti. Siksi vain käsi kääreeseen siellä tantereella, taas ratsun selkään, miekka vasempaan käteen — ja uudelleen vihollista kohti! Ei tuntunut silloin pakotusta, ei heikkoutta, kaikki tunteet olivat kuin turtuneet, yksi vain eli: Voittoon…! voittoon…!
— Maine ja sankarinimi siis ainoana silmissäsi välkkyi? kysyi Hornin ylhäinen puoliso.
— En tiedä sitäkään, en muista mainetta ajatelleeni, vastasi kertoja taas vaatimattomammin.
— Isänmaan loisto ja kunniako siis oli tuona suurena kannustimena?
— Niin — tai ei. Tietysti on isänmaan kunnia aina ylinnä kannustimenamme. Mutta taistelun tuoksinassa emme ajattele sitäkään. Voitto sellaisenaan, taistelutantereen anastaminen, se yksin silloin hurmaa ja huumaa. Voittoon — se ainoa ajatus sokaisee ja pyörryttää, se valtaa kaiken, maksoi mitä maksoi! Se on soturille ainoa uskonkappale, se on hänen uskontonsa…
— Uskontonsa?