— Niin. Olenhan muuten jumalaapelkääväinen mies ja harras puhdasoppinen. Mutta taistelutantereella, luotisateessa, siellä en ajattele sodinko Lutherin vai paavin puolesta, ykskaikki, voittoon vain! Ja siksi komennan yhä uudelleen: Hakkaa päälle! — se on jalointa, ihaninta humalaa…!
Kertoja oli noussut seisomaan ja viittilöi rajusti sekä terveellä että sidotulla käsivarrellaan, jatkaessaan kertomustaan Leipzigin taistelun ponnistuksista ja voitoista. Sitä kuunteli pieni seurue äänetönnä ja henkeään pidätellen, kuin sekin olisi ollut mukana itse taistelun jännityksessä. Mutta kaikkia muita tarkkaavammin kuunteli kertojan esitystä sivummalla istuva kalpea neitonen, jonka sormet suonenvedontapaisesti puristivat penkin reunustaa ja silmät pimennosta hiilostivat. Hänessä oli, sankarin kertoessa, salaa, huomaamattaan, syttynyt outo kipuna, joka pian oli syventynyt ja laajentunut, ja nyt se häntä jo kuumenti. Ja kun kertoja lopetti tarinansa ja taas vaijettuansa ujommin silmäili kuulijakuntaansa, silloin sattui hänen katseeseensa pimennosta tuo hiilostava kipuna, — se yhtäkkiä ikäänkuin poltti häntäkin ja nosti veret hänen karkeille kasvoilleen…
Neitonen ei ollut enää aivan nuori, — siksikö lie tuo uusi tunne tempaissutkin hänet sitä voimakkaammin mukaansa. Eikä hän sitä salannutkaan, käytyään tuokion kuluttua Stålhandsken kanssa keskustelemaan. — Kustaa Hornin terävä silmä keksi sen heti. Ja huomasipa hän senkin, että hänen jäykkä sota- ja tarinaveikkonsa oli tänä rauhallisena juhlailtana saanut uuden haavan. Kun hän vähä myöhemmin saatteli kotiinsa lähtevää vierastaan ulos Stettinin kosteiselle kadulle, virkkoi hän senvuoksi iloisesti hymähtäen:
— Taisitpa saada siipeesi taas tänä iltana, Torsten veikko.
— Kuinka tarkoitat — siipeeni? kyseli Torsten arasti.
— Niin, tällä kertaa et tosin saanut luotia käteesi, vaan nuolen sydämeesi. Elä ujostele, johan tuo oli aikakin…
— Arvelisitko niin?
— Arvelen, ja iloitsen puolestasi. Sillä asemasi on onnellinen sikäli, että haavoittajasi ei jäänyt haavaa vaille hänkään.
* * * * *
Komeilla juhlilla vietettiin tänä talvena Stettinissä Kristina Hornin ja Torsten Stålhandsken häät. Ja kenttäelämään tottunut soturi, joka retkiensä lomassa harvoin oli ehtinyt kotionnesta uneksiakaan, hän nyt äkkiä muuttui olennoltaan, nuortui ja virkistyi. Uutena ja hauskana kuvastui hänelle yhtäkkiä elämä ja tulevaisuus, kun hän vaimonsa kanssa haaveksi palaamistaan sodan jälkeen, jonka pian luultiin päättyvän, kotiin Suomeen, jossa hän aikoi panna maatilansa hyvään kuntoon ja niitä viljellen viettää rauhaisan vanhuuden. Mieli oli reipas, haava parani pian aivan terveeksi, — uusi elämäntaival näytti taistelijalle olevan alullaan. Se uusi taival jäi kuitenkin lyhyeksi. Talvikauden olivat rauhanneuvottelut olleet käynnissä, mutta ne olivat lopuksi taas katkenneet. Taistelut alkoivat uudelleen kevätpuoleen, ne kutsuivat Stålhandskenkin lepotilaltaan pois rintamaan. Hän läksi, — ei auttanut nuorikonkaan häntä pidätellä — ja retkeili pian taas ratsuväkineen totuttuun tapaansa Saksan aavikkoja pitkin. Saatuaan sitten toimekseen tehdä valloitusretken Tanskaan, suoritti hän sen rutosti ja nopeasti niinkuin ainakin, — rajuna ja säälimättömänä kiiti hän Juutinmaan hiekkasärkkiä pitkin, tuhoten lyhyessä ajassa pienen maan koko puolustusvoimat.