— Se lienee juuri ruotsalaisten päällikkö. Häneltä on ammuttu pois koko oikea käsi.
— Mikä hän on nimeltään?
— Erik Slang, syntyjään suomalainen.
— Ahaa, tuota itsepäistä ja hurjaa ratsastajaväkeä! Mutta taivuttava hänen nyt on, olipa kuinka härkäpäinen tahansa.
Käsipuoli mies viittaili muurilta uhkaavasti airueille, jotka tuokion kuluttua ratsastivat pois Neuburgin portilta. He toivat arkkiherttualle kielteisen vastauksen: Itsepäinen suomalainen ei taivu! Hän päinvastoin uhkaa ampua airueet, jos nämä vielä kerran tulevat häneltä mielisuosiolla kaupunkia vaatimaan, — hän oli äkäinen kuin hämähäkki!
— Tulkaa ottamaan! — niin hän vain uhmasi.
Kenraalit hymähtivät, niin järjetöntä heistä oli tuo piiritettyjen sisukkuus, varsinkin kun tiesivät, että näillä ei ollut käytettävissään yhtään ainoata tykkiä. Arkkiherttua antoi joukoilleen pommituskäskyn, todistaakseen saarrettujen avuttomuuden. Mutta samalla hän vielä kerran lähetti rummuttajansa takaisin portille tarjoamaan viimeistä armoa. Sieltä lensi luoti ensimäisen airueen otsaan, toiset pyöräyttivät kiireellä hevosensa ympäri ja ratsastivat pakoon.
Silloin rupesivat tykit paukkumaan kaupunkia ympäröiviltä kunnailta ja hirmuinen tulenvoima kohdistui linnan vanhoja muureja vastaan. Koko vuoristo tärisi, savu peitti laaksot ja kunnaat ja pieni kaupunki näytti ikäänkuin hukkuvan ja häipyvän sakeaan sorapilveen. Mutta kun illan suussa jyrinä helpotti ja savu hälveni, silloin nähtiinkin, että linnapahanen oli kaikesta huolimatta vielä paikoillaan solatietä sulkemassa. Sen muureihin oli kuitenkin ammuttu suuri, ammottava aukko ja sitä kohden pani nyt arkkiherttua jalkaväkensä tekemään tuiman ryntäyksen. Malttamattomana seurasi hän itse tätä valloitusjoukkoaan, anastaakseen henkilökohtaisesti tuon kiusaa tekevän kaupungin. Mutta perille hän ei päässyt. Ryntääjäin oli pysähdyttävä särjetylle aukolle, sillä sen edustalla oli vastassa toinen muuri, elävä muuri: Yksikätinen suomalainen taisteli siinä kiireellä kyhätyn puuhakulin takaa miehineen vimmatusti ryntääjiä vastaan, torjuen kaikki heidän hyökkäyksensä. Ammutun aukon sorapohjan peittivät pian kaatuneiden keisarillisten ruumiit, vaan sittenkin oli hyökkääjäin pimeän tullen peräydyttävä tyhjin toimin, — kaupunki oli valloittamatta.
Yöllä korjasivat päivän taistelleet suomalaiset rikotun muurin taas auttavaan kuntoon ja heidän yksikätinen päällikkönsä kulki väsymättömänä parvesta parveen miehiään kehotellen ja rohkaisten.
— Yksi päivä voitettu, pojat, Banérin armeija pääsi jo hiukan helpommalle puristuksesta. Kestäkäämme vielä toinen!