— Kunpa vain riittäisi ruutia pyssyihimme, huomautti joku alapäälliköistä.
— Käytetään sitä säästäin, ammutaan vasta, kun vihollinen on edessämme, silloin riittää!
Aamulla alkoi uusi rytäkkä, pommitus eilistä tuimempi. Nuori ruhtinas sadatteli ja torui kenraalejaan, ratsastellessaan kunnaalta toiselle, joilta tykit tultaan suitsuttivat.
— Ampukaa vielä tuimemmin, ampukaa vihdoinkin mäsäksi se linna, sillä meidän täytyy päästä eteenpäin! Ruotsalaisten päävoima livistää juurikään silmukastamme, tuo kourantäysi suomalaisia tuottaa aseillemme auttamattoman vaurion ja häpeän. Murskatkaa vihdoinkin se ykskätinen…!
— Koetamme parasta…
Pauke yltyi, tuli sakeni. Mutta turha oli senkin toisen päivän ponnistus, turha vielä kolmannenkin. Sillä aina kun keisarilliset suitsutuksensa jälkeen hyökkäsivät avaamilleen muurinaukoille, vallatakseen pilalle pommitetun pikkukaupungin, aina olivat silloin nuo sitkeähenkiset puolustajat joka paikassa vastassa, niittäen ryntääjät rivi riviltä maahan. He olivat kuin pureutuneet kiinni tuohon tiensuuta sulkevaan kallioon, eivätkä vielä äärimmilleen uupuneinakaan hellittäneet otettaan. Heiltä olivat nyt ruudit ja luodit melkein loppuneet, heidän täytyi häätää ryntääjät teräasein. Mutta he eivät hellittäneet sittenkään. Soukkavartaloinen päällikkö heilutti siellä ainoalla kädellään alati pitkää miekkaansa ja kannusti harventuneita miehiään ylivoimaisiin ponnistuksiin.
— Kestäkäämme vielä tämä ilta, tämä vain, silloin on Banérin armeija turvassa!
Ja miehet kestivät. Monilukuinen piirittäjäjoukko ei koskaan mahtunut yhtaikaa hyökkäämään Neuburgin kimppuun ja niiden joukkojen tähteet, jotka sinne kulloinkin ryntäsivät, palasivat takaisin verisin päin, palasivat vielä kolmantenakin iltana.
Mutta kun Erik Slang oli ratsumiehineen näin kolme päivää viivyttänyt keisarillisten komeaa kiertoarmeijaa, silloin hän oivalsi, että nyt on ratkaisun hetki tullut, loppu käsissä. Muurit olivat yltyleensä jo niin mataliksi ammutut, että piirittäjät neljännen päivän valetessa saattoivat nähdä niiden yli kaupungin torille asti, missä puolustajana piskuinen joukko oli taivasalla levännyt yönsä. Silloin lähetti Slang valkolippuisen airueensa keisarillisen ylipäällikön leiriin vallan virallisesti ilmoittamaan, että Neuburg on nyt valmis antautumaan, jos sen puolustajille taataan esteetön lähtö linnasta Banérin armeijan luo. Siihen ei kuitenkaan suuttunut arkkiherttua, joka jo mielikarvaudella näki tärkeän retkensä rauenneeksi, enää tahtonut suostua. Hän vaati pikaista antautumista ilman ehtoja ja armoa! Silloin kokosi Erik Slang vielä kerran väkensä vähäiset tähteet mäsäksi ammutun muurin raunioille, niitä puolustamaan, ja vielä kerran täytyi arkkiherttuan panna tuliluikkunsa soimaan tuota kiroamaansa "linnarähjää" vastaan.
Väsyneet, valvoneet miehet kamppailivat kuin horroksissa, tuntien selvästi, että tämä on toivotonta.