— Vaikkapa siellä, — tekomme elää!
Arkkiherttua kohotti jo kätensä antaakseen merkin uhkauksensa täytäntöönpanosta. Mutta hänen silmänsä olivat ikäänkuin takertuneet katselemaan edessään seisovan käsipuolen miehen harmaita kasvoja, joilla lepäsi täydellinen, vilpitön rauha, ja samassa nuoren ruhtinaan sydämestä vähitellen ikäänkuin suli suuttumus ja kosto. Hänen täytyi ihailla tuota Pohjolan poikaa, joka kylmäverisesti oli kaukana vieraalla maalla sulkeutunut pieneen linnaan, antautunut varman surman kitaan, vain pelastaakseen armeijansa pääjoukon häpeästä ja turmiosta. Hänen ritarimielensä lämpeni, — sellainen velvollisuudentunto, sellainen sankaruus ei ansaitse hirsipuuta palkakseen!
Tuokion ääneti istuttuaan uljaan ratsunsa seljässä virkahti hän sitten muuttuneella äänensävyllä.
— Totta on, velvollisuutesi täytit omiasi kohtaan ja sen teit kunnialla. Sillä olet henkesi ansainnut.
— Olen siitäkin iloinen, voidakseni vieläkin käyttää ainoaa kättäni isänmaani puolesta.
— Ainoaasi — missä toisen menetit?
— Taistelussa. Siinä toivoisin toisenikin menevän.
— Ehkä saat sitä vielä koettaa. Toistaiseksi sinut vangiksi pidätän, mutta — sinua on sotavankina kohdeltava kuin sankaria. Ja miehiäsi myöskin.
Viimeiset sanansa virkkoi nuori ruhtinas kovemmalla äänellä oman väkensä kuultavaksi, ja lisäsi sen puoleen kääntyen vielä:
— Sillä niin kiusallisen viivytyksen kuin tämä mies meille tuottikin, ansaitsee hän todella Pohjolan Leonidaan nimen.