— Saat jumalavita täällä harjoitella. Tahdotko alottaa opintosi jo huomenna?
— Mielelläni tahtoisin…
— Hyvä. Saattekin astua riviin jo heti, sekä sinä että nuo pörrökarvaiset nahkapoikasi, täällä on juuri teitä varten tarpeellisia lovia. Mutta tiedätkö, Arvid, se huominen harjoitustunti tulee olemaan sekä kuuma että vakava — nyt olet sodassa!
Vakava päivä tulikin siitä huomispäivästä, jolloin auran kurjesta vasta otetut suomalaiset nahkapojat saivat tulikasteensa. Uhkaavina ja ylvästelevinä lähestyivät keisarillisten kiiltokypäräiset, sakeat rivit ja Stålhandsken täytyi, estääkseen omiaan kierrokseen joutumasta, taas tehdä eräs noita uhkarohkeita, hurjia ratsuhyökkäyksiään vihollisen tiheimpään keihäsmetsään, joista hyökkäyksistään hän jo oli kuulu. Karauttaessaan eteenpäin tällaiseen leikkiin tottuneiden ratsumiestensä keskellä muisti hän silloin yhtäkkiä tuon vasta saapuneen, keskustaan sijoitetun uuden lipullisen, joka ensi kertaa oli tulessa, ja katsahti hiukan levottomana sivulleen, kestikö nahkapoikain sisu seurata toisten mukana, vai jättäytyivätkö he ehkä peremmäs, rikkoen rintaman. Eipä ollut rintama mistään rikki, ja sieltä tulivat totta vie nuo pitkätukkaiset sarkamiehetkin nuoren luutnanttinsa johdolla yhtä ankaraa ravia kuin muutkin, heiluttaen uusia miekkojaan kuin toiset. Ja kun Stålhandsken vyöryvä rintama, lähetessään vihollisten eturivejä, kiljasi pelottavan sotahuutonsa, niin eivätkö… eivätkö piru vie nuo erämaalta suoraan tulleet nahkapojat kiljuneet hekin mukana nuoren päällikkönsä komennosta täydellä kurkulla: hakkaa päälle!
— Näkyy olevan oikeata lajia tämä uusi luutnantti väkineen, tuumi eversti, hyökkäystään edelleen johtaessaan. — Pian hän tämän jalon konstin oppii!
Kunniata saikin Stålhandske nuoresta oppilaastaan sekä tässä ensi kahakassa että kaikissa seuraavissa. Lyhyessä ajassa oli Arvid Wittenberg taistelevassa Ruotsin armeijassa saavuttanut rohkean ja kylmäverisen ratsupäällikön maineen. Mutta itse hän aina kehui, että hän olikin saanut kouluutuksensa aikansa parhaassa väessä.
* * * * *
Vuoden näin opiskeltuaan vieraalla maalla joutui Arvid Nördlingenin tappelussa keisarillisten vangiksi, mutta hänet vaihdettiin pian vapaaksi ja hän sai sen jälkeen yhä tärkeämpiä tehtäviä suorittaakseen, sai sotavuosien kuluessa yhä suurempia joukkoja komentoonsa. Oma kuntonsa se Arvid Wittenbergin näin ylensi, ei ylempäin suosio, sillä hän oli harkitseva ja taitava, mutta tarvittaessa tulinen iskemään. Sellaisia luonteita nyt kysyttiin. Ruotsin armeijan ylipäällikkö Erik Banér luotti tähän tanakkaan suomalaiseen enemmän kuin kenties keneenkään muuhun apulaisistaan ja hän uskoi sen vuoksi Wittenbergille jo nuorella ijällä oman armeijan johdettavaksi. Loistavasti Arvid-herra täytti esimiehensä ja armeijansa toiveet.
Levisipä sitten eräänä kesänä Ruotsin sotajoukossa, joka kamppaili Saksan lakeuksilla, odottamaton surusanoma, että sen ylipäällikkö Erik Banér, joka voimakkaalla tahdollaan oli pitänyt koossa tuon suuren sotajoukon varsin hajanaiset ja keskenään ristiriitaiset ainekset, oli kuollut. Se oli masentava sanoma kaikille Ruotsin aseiden ystäville, jotka huolestuneina kysyivät: "Kuka nyt aisoihin ja edesvastuuseen, kuka ylipäälliköksi?" Siitä jäivät, suruviestin saatuaan, neuvottelemaan hallitusherratkin Tukholmassa, ja Saksassa omavaltaisiksi käyneet armeijan upseerit pitivät siitä kokouksia ja väittelyitä.
Sotatapahtumat olivat kireimmillään. Keisarilliset olivat Banérin sairauden aikana saaneet yliotteen ja iloiten vihollistensa neuvottomuudesta ahdistelivat he nyt "päättömiksi" jääneitä yltyvällä innolla. Ruotsin armeijassa taas kilpailivat arvosta ja vallasta monet kenraalit, saksalaiset ja ruotsalaiset, ja siihen kilpailuun uhkasi koko armeijan eheys väliin rapsahtaa rikki. Sotamiehet, nuo pitkällisessä kenttäelämässä vallattomiksi ja vaativiksi käyneet ammattilaiset, jotka eivät muutamaan aikaan olleet saaneet palkkojaan, puolestaan napisivat. Kuri oli höllä, keskitys heikko. Tähän nähden tuntui monesta hyvin epäilyttävältä se järjestelmä jakaa ylijohto ja vastuu kolmeen osaan, johon nyt ensi kiireessä, Banérin kuolinvuoteellaan lausuman toivomuksen mukaisesti, oli ryhdyttävä. Tuntien kateuden ja kilpailun niiden kolmen kansallisuuden kesken, jotka muodostivat Ruotsin armeijan ytimen, oli hän näet määrännyt, että kunnes uusi ylipäällikkö ehditään nimittää, tulisivat vuoropäivin toimimaan ylipäällikköinä saksalainen kenraali Pfuel, ruotsalainen Wrangel ja suomalainen Wittenberg.