Käytännössäkään ei tämä kolmijako suinkaan vähentänyt armeijassa vallitsevaa keskinäistä karsautta. Väliin siellä hammasteltiin, väliin vetäydyttiin toisilleen vallan vieraiksi. Mutta sillä välin ahdisteli vihollinen yhä lähempätä tuota keskenään riitelevää armeijaa sen joka sivustalta.
Vihdoin eräänä iltapäivänä tiesivät vakoojat kertoa, että jo seuraavana aamuna on odotettavissa Piccolominin lopullinen hyökkäys. Ruotsin hiljakseen peräytyvä armeija oli silloin Wolffenbüttelin kylässä ja siihen onkaloon aikoi itävaltalainen sen nyt tuhota. Mitä tehdä? Pyrkiäkö edelleen peräytymään, joka oli vaaranalaista sekin, vaiko asettua vastarintaan noin hajanaisissa oloissa? Käsitykset kenraalien neuvotteluissa kävivät ristikkäin, yhteistä päätöstä ei syntynyt.
— No niin, vastatkoon siis ratkaisusta se, jolle se kuuluu, ilkkui saksalainen kenraali, joka jo aikaisemmin oli uhkaillut väkineen luopua pois koko Ruotsin palveluksesta.
— Siis kuka? utelivat toiset.
— Se, jonka vuoropäivä huomispäivä on, — tietysti!
— Päivä on Wittenbergin, hän siis ratkaiskoon ja johtakoon, virkahti nyt Wrangelkin eräänlaisella helpotuksella. — Astu nyt aisoihin, poikani!
Näin puhuen toiset kenraalit nousivat neuvottelupöydästä, ilkkuva ilme suupielissään. Pieni, harteva suomalainen istui siinä vielä yksin tuokion tulevan taistelukentän asemapiirroksia tutkien, istui tavallistakin vakavampana, kenties vaaleampanakin. Hän oli nuorin kenraalien kehässä, häntä pidettiin nousukkaana, sen hän tiesi, ja hän oivalsi liiankin hyvin, että "syyparka" mielihyvällä heitetään hänen niskoilleen, jos, niinkuin ennustaa saattoi, hullusti käy. Täysin hän käsitti, kuinka kohtalokas se arpa oli, joka nyt oli hänen kohdalleen langennut, kohtalokas ei ainoastaan hänelle itselleen, jonka soturimaineen mahdollinen erehdys tai onnettomuus oli ainaiseksi katkaiseva, vaan koko armeijallekin ja koko Ruotsin valta-asemalle Saksassa. Nuo näköalat häntä hetkisen huimasivat, ja noustessaan tuokion kuluttua tuoliltaan virkkoi hän tovereilleen melkein nöyrästi:
— Toivon toki herrojen auttavan minua tämän vaikean päivän järjestelyissä…
Mutta kylminä tekivät toiset kenraalit lähtöä neuvotteluteltasta, murahtaen:
— Miksei, mutta eihän vastuuta käy kuitenkaan jakaminen…