— Silloinhan syytettäisiin heti auttajia… on kyllä parasta, että emme johtoon sekaannu…
Silloin ojentausi lyhytvartinen suomalainen suoraksi, hänen jäntereensä kiristyivät, hän sitasi kiireesti miekkavyön uumenilleen ja virkkoi telttaan jääneille upseereille:
— Niinpä siis — Jumalan avulla — tahdon koettaa kantaa sen vastuun, joka on osakseni tullut. Pankaa rummuttaja kutsumaan rykmentit riveihin!
Hän nousi ratsunsa selkään ja samassa oli epäilys ja levottomuus hänen rinnastaan poissa, — hän oli siitä hetkestä lähtien taas pelkkää silmää, korvaa ja käskijää. Airueet lennättivät hänen ohjeitaan pitkin rintamaa, itse oli hän saapuvilla joka paikassa, missä neuvoa tarvittiin, — äsken vielä viisasteluihin ja napinaan vaipunut sotaleiri oli yhtäkkiä taistelua varten valmiiksi sijoitettu ja miesten mieli siihen viritetty. Eikä Wittenberg jäänyt kylänotkoon odottamaan Piccolominin hyökkäystä; aamun sarastaessa marssi hän joukkoineen vihollista vastaan, asetti suomalaisen ratsuväkensä etunenään ja pani sen ensiksi hyökkäämään, — siihen oli hän alunpitäin voittonsa mahdollisuuden perustanut. — —
Siitä tuli kauniin voiton päivä Ruotsin aseille. Ylvästelevän vihollisarmeijan oli hajoitettuna peräydyttävä, sen uhma ja varmuus oli taas säretty. Ja Ruotsin armeijalle oli pelastettu sen voiton maine ja etenemisen mahdollisuus.
Tämä tunnustettiin yleensä tilapäisen ylipäällikön ansioksi, ja sitä suuremmaksi, kun vilppimielinen saksalainen kenraali Pfuel koko taistelun ajan miehineen oli pysynyt ottelusta syrjässä, vahtien vain kummalle puolelle voitto kallistuisi.
Kotimaan levottomille hallitusherroille voitiin nyt lähettää Wolffenbüttelin ratkaisevan voiton viesti. Mutta kun voittopäivän ilta saapui ja ratsujoukot palasivat vihollista takaa-ajamasta, silloin, kun taistelussa kuumenneet upseerit keräytyivät Wittenbergin telttaan häntä juhlimaan ja onnittelemaan, silloin istui pienikasvuinen suomalainen taas äänettömänä ja vakavana heidän parvessaan. Hän yksin tiesi, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, mutta hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta, että se kaikki olisi voinut päättyä toisin.
— Nyt huudetaan Wittenberg ylipäälliköksi!
— Hän meitä edelleenkin voittoihin johtakoon!
Näin upseerit riemuissaan remusivat. Mutta päivän sankari vastasi tyynesti: