Muutamain toisten vangittujen ruotsalaisten upseerien seurassa vietiin Arvid Wittenberg jonkun ajan perästä Sisä-Puolaan, synkkään ja syrjäiseen Samoscin linnaan, jossa hänet tyrmään suljettiin. Siellä, eristettynä maailmasta, sai nyt tuo äsken vielä niin toimelias ja ylväs ylimys viettää pitkät kuukaudet taudin ja yksinäisyyden kiduttamana. Häntä kohdeltiin siellä kovasti, vähän annettiin ruokaa, hoitoa ei ollenkaan, kurjaksi kävi hänen elämänsä ilta. Mutta enin häntä kuitenkin jäyti oman mielensä katkeruus. Hän tiesi pitkällä soturitoiminnallaan ja nimenomaan viimeisellä uroteollaan, puolustaessaan Warsovaa ylivoimaa vastaan, ansainneensa viholliseltakin toisenlaisen kohtelun ja kohtalon.
Aluksi häntä sittenkin vielä yksi toivo ylläpiti: Kuningas, hänen oma kuninkaansa, Kaarlo X Kustaa, tulee kyllä hänet vapauttamaan: Hän kokoo niin suuren, uuden sotajoukon, että hän sillä murtaa puolalaisten kurittomat sadattuhannet ja saapuu vihdoin Samoscin portille komentamaan: Laskekaa irti minun paras kenraalini…! Niin hän uneksui. Ja toisin ajoin hän ainakin piti varmana, että Ruotsin hallitus vaatii toki vangitun Warsovan puolustajan vaihdettavaksi vapaaksi, — muuta hän ei voinut kuvitella, senvertaiset olivat sentään hänen ansionsa kuninkaan ja Ruotsin hyväksi. Joka aamu, kun tyrmän käytävistä kuului kolinata, odotti hän airueen saapuvan läimäyttämään auki hänen vankikomeronsa raudoitetut ukset… Silloin hän taas suoraselkäisenä kenraalina astuu ulos tästä pimeästä kolosta valoon, vapauteen ja kunniaan…
Mutta hän odotti turhaan. Meni kesä, meni syksy, meni pitkä, pimeä talvi, eikä hänelle vankilan portit auenneet. Luuvalo oli jo kaatanut karskin soturin vuoteelle, josta hän vaivoin omin voiminsa jaksoi nousta ja jota tuskin koskaan siistittiin. Siinä hän makasi ja hautoi vapauden kuvitelmiaan, mutta niiden sekaan hiipi yhä useammin epäilys:
— Onko kuningas todella minut unhottanut?
Kerta kerralta karkoitti hän sen kalvavan epäilyksen ja todisti itselleen:
— Ei, sehän on mahdotonta —, hänkö jättäisi minut tähän kurjuuteen kuolemaan. Ei, hän saapuu…
Mutta saapuikin toisenlainen sanoma — tosin väärä, — joka tunkeutui Samoscin tyrmään asti: Kuningas Kaarlo Kustaa on kuollut! Se viesti taittoi lopullisesti vangitun kenraalin toiveet, masensi komean soturikotkan.
Tuli kevät vuonna 1657. Wittenbergin kosteaan koloonkin leuhahti ikkunakomerosta suven lauhkea tuulahdus, kuului kevätlintusten liverrystä, mutta hän ei enää jaksanut nousta kevättä tervehtimään. Tulevaisuuden unelmat olivat häneltä jo haipuneet harmaiksi ja hämäriksi, mutta sitä selvempinä palasivat hänen mieleensä menneiden loistoaikojen muistot. Hänen silmänsä tähtäsivät kyllä yhä vielä odotellen raudoitettuun oveen, vaan hän ei enää odottanut sieltä vapauttaan. Tauti oli yltynyt, se oli kiihtynyt kuumeeksi, ja hän rupesi itse oivaltamaan, että tähän koleaan koloon oli hän sittenkin kuoleva, yksin ja unhoitettuna.
Kuumekuvat muuttuivat silloin hänen mieluisiksi tovereikseen, joiden seurassa hän uudelleen eli voimansa ja mahtinsa ajat. Vankilan musta seinä, johon hänen raukeat katseensa tähtäsivät, siirtyi pois, ja sen tilalle kuvastui hänen eteensä kaunis satulinna, — sama värikäs ja häikäisevä linna, jonka hän kerran kruunajaisilotulituksena oli esityttänyt Tukholman ällistyneille porvareille. Satulinnan portit aukenivat vähitellen ja sen valoisille portaille ilmestyi kumartava lakeija, joka piteli ovea auki ja viittoi häntä astumaan sisään.
— Kuka siis kutsuu minua? kysyi hän.