— Ettekö saa sotaväkeänne pitämään kunniassa sopimuksen pyhyyttä, virkkoi Wittenberg hämmästyneenä. — Mutta, jos ette sitä voi, teemme sen kyllä itse, — antakaa meidän vain lähteä aseinemme, niinkuin luvattu on!
Puolalaiset ylimykset punoivat noloina pitkiä viiksiään, kuiskivat keskenään, ja yksi heistä kävi alakuloisena puhumaan:
— Ei ole tässä kysymys ainoastaan teidän hengestänne, vaan meidänkin. Sotaväen suuttumus kohdistuisi meihinkin, jos teidät laskisimme vapaiksi.
Pitkään ja kummastuneena katseli Arvid Wittenberg voittajiaan, — tuollaiset soturikäsitteet olivat hänelle vallan vieraita. Nyt vasta hänelle asemansa selveni ja samalla täytti suru ja suuttumus hänen mielensä. Hän jo kivahtikin, mutta muisti samalla, että hänen edessään oli kuningas, jonka arvoa ja asemaa hän aina oli tottunut kunnioittamaan. Siksi hillitsi hän luontonsa, notkisti luuvalon kangistaman polvensa ja rukoili soturin rukouksen:
— Täyttäkää lupauksenne, kuningas, sitä anon, en itseni enkä miesteni vuoksi, vaan teidän vuoksenne, herra, ja soturikunnian vuoksi. Sotapäällikön sanaa olemme tottuneet pitämään yhtä kovana kuin hänen miekkaansa, — mistä sitten pidetään kiinni, jos pettää päällikköjen kesken tehty sopimus ja kuninkaan sana! Minä odotan.
Mutta salissa vallitsi syvä hiljaisuus. Kalpeana istui Puolan kuningas nojatuolissaan ja hänen kenraalinsa tuijottivat lattiaan. Vihdoin nousi heistä yksi, kutsui kuninkaan ikkunan luo — talo oli kaupungin edustaisella kentällä — ja viittasi kädellään ulos. Siellä melusivat palkkasoturit puolihumalaisina, huusivat ja hoilasivat ja tekivät linnaa kohden uhkaavia liikkeitä. He vaativat päästä ryöstämään Warsovaa, vaativat linnaan vietyjä ruotsalaisia revittävikseen, vaativat palkkaa ja kostoa…
Kuningas peräytyi ikkunan luota vielä äskeistä kalpeampana, neuvotteli vielä hetkisen kenraaliensa kanssa ja virkkoi sitten läähättäen:
— En voi sille mitään. Kiittäkää onneanne, jos voitte vangittuina täältä hengissä päästä, vapauttaa teitä emme voi. Sen sanottuaan kulki hän kuin paeten sisähuoneeseen. Wittenberg nousi vaivaloisesti, särkevin säärin, lattialta, eikä puhunut enää mitään. Hänen sydäntään kouristi, pettymys oli sen musertanut, harmi nähdessään soturikunniaa näin solvaistavan.
Häneltä riisuttiin nyt miekkansa ja hän salli sen vastarinnatta tapahtuvan. Ja raskain, kankein askelin asteli hän vartijainsa saattamana vankilaan.
* * * * *