— Sehän on mahdollista, vastasi Wittenberg. — Mutta kuinka voi kuningas, jos hän ihailee uljuuttani, ehdottaa minulle jotakin sellaista, joka olisi epärehellistä.
— Epärehellistäkö kahdentuhannen miehen antautua 120,000 miehen armeijalle?
— Tietysti. Niinkauan kuin vielä voin Warsovaa puolustaa, olisi sen luovuttaminen kavallusta omaa kuningastani kohtaan. Ja minä voin vielä Warsovaa puolustaa.
Viisi viikkoa oli hän sitä siten jo puolustanut, turhaan odottaen kuninkaaltaan apua. Mutta hän puolusti sitä edelleenkin. Eikä Johan Kasimir nähtävästi tahtonut turvautua aivan yleiseen väkirynnäkköön, sillä hän tahtoi säästää — ei suinkaan noita urhoollisia, harvalukuisia puolustajia, vaan — omaa kaunista pääkaupunkiaan ryöstöltä ja hävitykseltä. Hänellä oli armeijassaan jos minkä heimoisia, hillittömiä sotalaumoja, ja hän tiesi, että jos ne pääsevät irti rikkaan Warsovan kimppuun, niin ne tekevät liian puhdasta.
Kun ei piiritys kuitenkaan muuten edistynyt, oli yleinen väkirynnäkkö sittenkin toimeenpantava. Siinä tuimassa ottelussa hupenivat Wittenbergin miehet tuhanteen, mutta hän työnsi kuitenkin ylivoiman takaisin. Yhdessä paikassa sai saartoväki kuitenkin muurin murretuksi ja Wittenbergin, joka miehistöineen oli kiirehtinyt tätä vaaranpaikkaa puolustamaan, oli sulkeuduttava erääseen sen viereiseen luostariin, jonne hän kokosi väkensä tähteet. Tässä vanhassa, muuritetussa pyhätössä he vielä muutamia päiviä pitivät puoliaan, mutta selvää jo kuitenkin oli, että antautuminen oli nyt edessä.
Siitä ryhdyttiin siis neuvottelemaan. Kuninkaan tarjoamat antautumisehdot olivat edelleen hyvät. Mutta saaliinjanoisten piirityslaumain kiukku noita harvalukuisia, sitkeitä puolustajia kohtaan oli jo niin yltynyt, että puolalaiset päälliköt tuskin jaksoivat niitä hillitä, kunnes antautumiskirja oli molemmin puolin allekirjoitettu. Ja tämän tapahduttua, jolloin piirittäjät vihdoin vyöryivät luovutettuun kaupunkiin, täytyi puolalaisten päällikköjen vielä turvautua puolustajan apuun, saadakseen omia joukkojaan estetyksi liian rajusti Warsovaa ryöstämästä.
Arvid Wittenberg vietiin nyt voitolle päässeen kuninkaan eteen. Hän oli jo vanha mies, — näiden raskaiden piiritysviikkojen varrella oli hän varsinkin vanhentunut, — ja häntä jo ennen vaivannut luuvalo, joka oli perintöä Saksan sodan ponnistuksista, oli nyt käynyt niin tuskalliseksi, että hänen oli vaikea liikkua. Mutta hänen mielensä oli terve, hänen omatuntonsa puhdas, hänen soturimaineensa oli tahraton ja uljuutensa taittumaton. Pystypäisenä, suoraryhtisenä astui hän kuninkaan huoneeseen, missä tämä istui päällikköjensä ympäröimänä, eikä hellittänyt miekkaansa, jonka hän sopimuskirjassa oli itselleen pidättänyt.
— Olen luovuttanut teille kaupungin, nyt olen valmis lähtemään, virkkoi hän reippaasti kuninkaalle.
Antautumiskirjassa oli näet hänelle ja hänen joukolleen taattu vapaa lähtö Ruotsin armeijaan, eikä hän suorasukaisena soturina hetkeäkään epäillyt, ettei tätä sopimusta, joka oli kuninkaansanalla vahvistettu, täytettäisi. Siksi hän ei välittänyt niistä kuiskeista, joita hän jo tullessaan oli saattajiltaan kuullut, että hänet ja hänen lähimmät päällikkönsä muka sittenkin pidätettäisiin Puolassa vankeina. Ja kun kuningas vitkasteli vastatessaan hänen sanoihinsa, astui hän rohkeana lähemmäs ja vaati jyrkästi sopimuksen ehtoja täytettäviksi. Kuningas oli ilmeisesti hämillään ja vasta kotvasen kuluttua sai hän virketyksi:
— Emme uskalla laskea teitä nyt menemään. Raivostuneet soturimme, joita itsepäisyytenne on kiukustuttanut, repisivät teidät kappaleiksi, — olisi sääli noin urheita miehiä!