* * * * *
Tuo nuhteleva amiraali, Klaus Fleming Louhisaaren herra, oli jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kunnialla johtanut Ruotsin laivastoa, taistellen voitokkaasti tanskalaisia vastaan, silloin niinkuin nytkin. Hän oli silloin nuori mies, joka ulkomailla tieteitä harrastettuaan oli opiskellut sotataitoa Evert Hornin johdolla, vaikka hänen kykyään sittemmin ruvettiin käyttämään etupäässä hallinnollisissa toimissa, ensin syntymämaassaan Suomessa ja sitten Ruotsissa. Ruotsin laivaston uudistaminen tuli hänen päätyökseen, mutta pian kutsui Kustaa II Aadolf suurten sotiensa alkaessa Klaus Flemingin valtaneuvoksena hallitukseensa jäseneksi. "Siinä on mies, jota ilman emme tule toimeen", oli nuori kuningas hänestä lausunut. Ja siitä asti olikin Klaus Fleming yhtämittaa uurastanut monissa valtakunnan vastuunalaisissa toimissa, holhoojahallituksen jäsenenä Kustaa Aadolfin kuoltua, Tukholman kaupungin päällikkönä ja ennen kaikkea meriasiain ylijohtajana. Eipä hän liene ajatellut, että hän, rauhan viroissa harmaantunut, kanslioissa kuivettunut valtiomies, enää joutuisi soturina astumaan aisoihin ja johtamaan aikansa suurimpia meritaisteluita.
Mutta näihin verisiin temmellyksiin olivat tapaukset hänet kumminkin nyt vieneet.
Kolmikymmenvuotisen sodan kestäessä, jonka varrella Ruotsin asema Euroopassa oli paisunut niin kunniakkaaksi ja mahtavaksi, mutta samalla maan omiin voimiin nähden usein kyllä vaaranalaiseksi, oli sen lähin veljesmaa, Tanska, pitkin matkaa ollut sangen epäluotettava naapuri. Siellä hallitsi sielläkin tarmokas ja kunnianhimoinen kuningas, Kristian IV, joka perin haluttomasti taipui siihen, että hänen pohjoinen naapurinsa kovin paljon kasvoi. Senvuoksi piti hän salaista neuvoa Ruotsin vihollisten kanssa ja tämä naapurimaa saattoi siis milloin tahansa, jos sen aseita vierailla sotatanterilla joku onnettomuus kohtaisi, odottaa juutin taholta äkillistä, tuhoisaa sivuiskua. Naapurinsa sota- ja muonatarpeiden saantia vaikeuttaakseen vahti Tanska myös Juutinraumaa kuin omaa sisäsalmeaan ja kantoi siellä kaikilta Ruotsin laivoilta raskaat tullit…
Vuosikausien kuluessa oli näistä asioista pidetty molempain maiden hallitusten välillä pitkiä neuvotteluja, mutta siedettävämpiä suhteita ei oltu koskaan aikaansaatu. Lopulta Tukholman herrat hermostuivat ja päättivät selvittää nuo yhä sotkuisemmiksi käyneet riidat aseilla, joilla he äsken olivat niin monta muuta solmua aukaisseet. Tämän tuloksen lienee lopulta ratkaissut juuri Klaus Fleming, joka eräässä neuvoston kokouksessa, jossa taas oli pitkään jauhettu kysymystä vielä uuden sovittelukirjelmän lähettämisestä Kööpenhaminaan, vihdoin puhkesi lausumaan:
— Me olemme kirjoittaneet jo liian paljo. Minä en tahdo enää kirjoittaa, minä tahdon jo tapella!
Se oli vapauttava sana. Lähteneenä aina varovan ja tyystin harkitsevan amiraalin huulilta, vaikutti se kuin nuotanperän aukenemiselta kaikkiin muihin. He kivahtivat pystyyn ja huudahtivat:
— Sinäpä, Fleming, sen sanoit! Ja sinustahan se riippuukin, meriväestä.
— Niin, onko laivastosi todella täysvalmiissa kunnossa, tiedusteli varmuuden vuoksi vielä puhetta johtava kansleri.
— On, laivamme ovat kunnossa, niistä vastaan…