— Ja laivaväestäkö myös?
— Siltä puuttuu kokemusta. Mutta jos todella merisota syttyy, lähden sitä itse johtamaan, minulla on siinä ammatissa vähän kokemustakin…
Näin tapahtui, että Ruotsi v. 1644 entisten vihollistensa lisäksi hankki itselleen vieläkin uuden, että sen maa-armeijat sekä etelästä että pohjoisesta yhtäkkiä hyökkäsivät Tanskan mantereelle ja että sen laivasto purjehti Tanskan saaristoon. Näin tapahtui, että vanha valtaneuvos Klaus Fleming astui ulos hiljaisista virkahuoneistaan ja läksi vielä valkopäisenä äijänä valkopää-laineita kyntämään, johtaakseen itse luomansa laivaston taistelujen temmellykseen.
Kevätkesän etsiskeli hän ensin turhaan Tanskan laivastoa, joka piileskeli satamissa, missä sitä vielä varusteltiin. Mutta kun se vihdoin itsensä kuningas Kristianin johdolla läksi merille, oli se kooltaan ja asultaan hyvinkin kunnioitettava vastustaja Flemingin laivastolle. Sangen tasaväkisinä siis tapasivat toisensa Pohjoismaiden suuret sotalaivastot heinäkuun alussa Femernin saaren seutuvilla, ja iskivät vastakkain.
* * * * *
Se taistelu oli nyt tapahtunut. Fleming oli hyökännyt, pyyhkäissyt juuttia kohti kerran toisensa perästä, taitavasti aina ohjaten laivastonsa tuulen päälle ja sieltä rohkeasti suunnaten amiraalilaivansa vihollisalusten sakeimpaan parveen. Toisten laivain piti seurata perässä. Mutta ne eivät osanneetkaan yhtä ovelasti "manöveerata", niiden rivit katkesivat, toisia jäi jälelle tai ajausi vinoon, — sekä laivaväki että päällystö oli ensikertalaisia. Aina tulessa ollut "Scepter" kärsi siten enin vahinkoja ja sen täytyi pari kertaa vetäytyä sivuun niitä korjaamaan. Mutta taas se oli valmis ryntäämään, kokosi kenokaulaiset "joutsenet" mukaansa ja iski katkaisemaan vihollisten linjat. Mutta aina samalla tuloksella, — voitto jäi puolinaiseksi. Niin kävi, että Flemingin kaikki neljä hyökkäystä, jotka sotataito on arvostellut hyvin nerokkaiksi, raukesivat ratkaisevitta tuloksitta, ja että yön tullen vihollislaivasto pääsi pakenemaan, joskin aika lailla runneltuna. Se pyrki satamaan korjaamaan vaurioitaan ja "taistelutanner" jäi siis ruotsalaisille, mutta tätä ei Fleming voinut myöntää täydeksi voitoksi, pitäessään taistelupäivän jälkeisenä aamuna jälkikäräjiä upseeriensa kanssa.
Nämä koettivat yhä lohduttaa suuttunutta amiraaliaan, muistutellen:
— Mutta Tanskan kuningaskinhan itse haavoittui taistelussa. Vedestä poimimamme vangit ovat tunnustaneet, että hän sai yhden ainoan luodin räjähdyksestä 25 haavaa ja että hänen toinen silmänsäkin on puhki…
— Mutta toinen on vielä jälellä, vastasi siihen Klaus-herra. — Ja hänellä on laivastonsa jälellä. Me olisimme voineet sulkea sekä hänet että koko laivaston umpikujaan, jos te olisitte ohjeitani seuranneet.
Vielä säihkyi suuttumusta hänen teräksenharmaista silmistään ja nuhteleva isänääni värähteli. Mutta oppituntinsa näin annettuaan talttui vanha amiraali vähitellen ja hän puheli taas miehilleen rohkaisevana ja rauhallisena: