— Olkoon nyt opiksenne tämä ensi yritys. Se on meidän oteltava uudelleen ja paremmin, heti kun tilaisuus siihen aukenee; kauaksi ei ole kuningas Kristian livistänyt kouristamme. Mutta sitä ennen meidänkin on korjattava omat vauriomme ja täydennettävä varastomme.
— Mihin siis purjehdimme?
— Kielin mutkaan. Siellä on Torstensonin maa-armeija, sieltä saamme, mitä tarvitsemme. Nyt kukin taas paikoilleen!
Upseerit menivät ja Fleming jäi yksin kajuuttaan poikansa Hermanin kanssa, joka seurasi isäänsä tällä sotaretkellä saadakseen hänkin tulikasteensa. Jännitys oli nyt lauennut, pieni väsymyksen piirre oli laskeutunut ukon tarmokkaille kasvoille.
— Etkö jouda nyt lepäämään, isä, juutin joukkohan on poissa, kehotti Herman.
— Poissa on toistaiseksi, levähtäkäämme vain hetkinen, poikani. Mutta hetkinen vain, meidän on taas pian löydettävä vihollisemme. Ja silloin isketään, poika — niin, minä jo nautin siitä, kuinka silloin juuttien kuningas puristetaan lujille…!
Näihin uhmaaviin unelmiinsa ukko nukahti.
* * * * *
Kielin lahdessa korjasi Klaus Fleming pian laivastonsa taistelussa kärsimät vahingot. Mutta Tanskan väki oli ollut vielä nopsempi, ja ennenkuin Fleming taas oli ehtinyt aavalle merelle, oli kuningas Kristianin laivasto jo saapunut lahden suulle, sulkemaan Ruotsin laivaston sinne kuin pussin perälle. Näin saartamaan päässyt juutti esiintyi nyt vuorostaan voittajana, ja tähän saartoon kohdistuu juuri se vanha, tunnettu ylistyslaulu Kristian IV:lle ja Tanskan meriväelle ("Kong Kristiern stod ved höijen Mast i Rök og Damm"), josta sittemmin on tullut Tanskan kansallislaulu.
Mutta vanha, karkeapartainen pääamiraali Klaus Fleming seisoskeli aina vain rauhallisena Scepterin komentosillalla myhäillen itsekseen koko tuolle saartojutulle. Hän korjuutti laivansa valmiiksi, täydensi varastonsa ja järjesti joutsenpoikueensa lahdelle pitkään rintamaan, — hän oli koko ajan tehtävästään selvillä. Hyvä on kun vihollinen pysyy ääressä, kyllä hän sen saarrosta selviää, ja silloin hän näyttää, mitä merisodassa voidaan!