Nuo monet kymmenet, kauan levänneet alukset rupesivat yhtäkkiä elämään. Niissä liikuttiin hiljaa ja melutta, mutta nopeasti ja innolla. Sillä amiraalin yöviesti oli niihin tuonut vapauttavan, rohkaisevan tunnelman.
Kaikki valmistustyöt omassa laivassaan suoritettuaan ja lopulliset käskyt annettuaan hengähti ukko komentosillallaan omituisen kepeästi. Mieli oli hänellä kirkas, suoni löi vahvana. Aurinko teki juuri nousuaan. Yhdessä vahvistuvan maatulen kanssa hälventeli se verkalleen pois sumua, jota vielä liiteli merellä päin, tehden väylän epäselväksi, — puolen tunnin perästä voitiin jo nostaa purjeet, vivuta ankkurit ja antaa joutsenparven uida vapauteen ja taisteluun. Mutta siihen juhlataisteluun tahtoi vanha soturi mieskohtaisestikin sonnustautua, peseytyä ja pukeutua parhaaseen asuunsa…
Hän astui sitä varten alas kajuuttaansa ja virkkoi iloinen väike silmässään palvelijalleen:
— Nyt juhlapuku esille! Ja pidä edessäni pesuastiaa, silmäni huuhdon ensiksi.
Mikään ei näyttänyt enää voivan hidastaa hänen voittoaan, johon hän jo varmasti luotti. Mutta hänen siinä peseytyessään suureen juhlataisteluunsa helähti jotakin hänen kupeellaan, palvelija katosi hänen edestään ja samassa tunsi vanha amiraali makaavansa herpautuneena verissään kajuuttansa lattialla.
— Mitä hittoja…! Joko se alkoi…? — Ukko koetti nousta pystyyn, vaan ei voinut.
Silloin hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Ikkunasta oli lentänyt sisään tykinluoti, joka oli tappanut vesiastiaa pitelevän palvelijan ja repäissyt häneltä itseltään toisen reiden. Se luoti oli tullut juuttien maapatterista, jota lähemmäs amiraalilaiva yöllä oli varppautunut. Se oli ainoa tykinluoti, joka juuttien rantapattereista kantoi Ruotsin laivastoon asti, eikä ollut tämäkään luoti jaksanut perille suoraan omalla voimallaan. Se oli ensiksi sivellyt veden pintaa ja siitä kimmahtanut eteenpäin. Mutta tuo ainoa, seikkaileva tykinluoti oli löytänyt tiensä juuri Ruotsin johtajalaivan kajuuttaan ja iskenyt siellä itseensä amiraaliin, hänen juuri peseytyessään juhlataistelua varten.
— Jumalani, etkö siis sallinut minun vielä kerran taistella, etkö suonut minulle sitä voittoa, jota niin janosin…?
Niin huokaili verissään makaava vanhus. Ja kun kajuuttaan rientäneet matruusit nostivat hänet vuoteelle, napisi hän vielä ääneensä:
— Miksi juuri nyt, miksei huomenna?