Mutta tuokion vuoteellaan kapinoivana ja kirvelevin haavoin maattuaan hän rauhoittui ja alistui kohtaloonsa.
* * * * *
Laivan haavuri ei voinut tälle haavalle mitään, hän ei voinut tukkia verta, joka reidestä virtanaan juoksi ja oli pian juokseva kuiviin. Vanha amiraali oivalsi sen itse, tunsi kuoleman lähestyvän, voimansa valuvan lopulleen ja kutsutti nopeasti laivojensa päälliköt vuoteensa ääreen. Hänellä oli tehtävänsä nytkin täysin selvillä ja lyhyesti ja varmasti jakeli hän määräyksiään:
— Saarron murtamisesta elkää suinkaan minun kuolemani takia luopuko. Ryhtykää siihen viipymättä, niinkauan kuin tuuli on suotuisa. Hyökätkää pelottomasti ja varmassa järjestyksessä, silloin juutti taipuu…
Seuraajansa nimitettyään antoi hän vielä, voimien vähinerin riutuessa, aivan yksityiskohtaisia ohjeita kullekin laivalle, suunnitellen koko taistelun kulun, aivan kuin hän itse olisi siinä mukana. Ja mukana hän aikoi ollakin:
— Muistakaa, ruumiini on pidettävä Scepterissä, kunnes voitto on vihollisista saavutettu, sitä ennen en tahdo täältä lähteä!
Veri juoksi taukoamatta, potilas yhä vaaleni, silmät painuivat umpeen. Masentuneina, synkän surun valtaamina, seisoivat nuoret upseerit siinä vuoteen ympärillä, tuntien nyt jäävänsä kuin orvoiksi ja johdottomiksi. Vesi kihosi miehisten miesten silmiin eikä Klaus Flemingin nuori poika, joka oli polvistunut isänsä viereen, voinut pidättää kyyneleitään virtana vuotamasta. Hänelle silloin vanhus virkkoi:
— Elä itke, poikani, olenhan täyttänyt velvollisuuteni. Yhden kerran olisin vielä tahtonut taistella tanskalaisia vastaan, yhden vain… Mutta jatka sinä nyt taistelua heitä vastaan…
Luomet olivat jo painuneet umpeen. Mutta kerran vielä ne hiljalleen aukenivat, ja noissa teräksenharmaissa silmissä oli vieläkin välkettä, kun hän viime neuvonaan virkkoi:
— Ja muistakaa, pysytelkää aina tuulen päällä…!