— Ka minkälaisia?
— Heidän puolessaan parveilee ratsastavia vainolaisia… ovat siellä ryöstäneet taloja ja polttaneet kirkkoja.
— Vainolaisia…?
— Niin, kasakoita, mitä lienevät. Ihmiset kuuluvat paenneen metsiin… Mutta jouduhan itse kuulemaan, miehet ovat linnantuvassa.
Vakava, hämmästynyt ilme levisi isän hyväntuulisille kasvoille, kun hän siihen kotvaseksi jäi miettiväisenä seisomaan. Vihan liekkikö olisi irti idässä? — hänen oli sitä vaikea ymmärtää. Mutta viestin tuojathan ovat tuvassa… Olavi ojentausi suoraksi — hänen oli siinä kalapuvussa hiukan hidasta päästä täyteen sotilaalliseen ryhtiinsä —, jätti sanaa puhumatta poikansa rannalle hoivaamaan verkkoja ja saaliita, ja läksi nopein askelin nousemaan vastamaata synkännäköisen linnansa paksuseinäistä porttia kohden.
— Jos kasakat ovat tulleet rajan yli, niin pian he ovat täälläkin! Kuinka heitä silloin täällä tervehditään?
* * * * *
Käkisalmen vanha linna, joka jo nelisensataa vuotta oli seisonut siinä Vuoksen suujuoksun vartiana, oli näihin aikoihin, 16-sataluvun puolivälissä, päässyt pitkien rauhanvuosien varrella hiukan "ruostumaan" ja ravistumaan. Sitä oli kyllä laajennettu linnoittamalla myöskin se suurempi saari, jossa "vanha kaupunki" sijaitsi, ja itse "pesälinnan" muurit ja vallit, joita oli ahkerasti varustettu ja lujitettu noin viisikymmentä vuotta sitten, jolloin sen omistamisesta tuimasti taisteltiin, olivat kylläkin paksut ja vankat. Ja ensi vuosina Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin Ruotsi jäi lopullisesti pitämään tuon kiistankapulan, oli siellä pidetty riittävä varustusväkikin kaikkine tykistöineen ja sotatarpeineen. Mutta sen jälkeen oli täällä Suomen itäisellä rajalla — harvinaisuutena kyllä — vallinnut monta rauhan vuosikymmentä ja siihen rauhantunteeseen oli tällävälin jo liiaksikin totuttu. "Korelan" linnaväkeä oli pienentämistään pienennetty sitä myöten kuin Ruotsi alinomaa tarvitsi lisää aseväkeä suuriin saksalaisiin sotiinsa; sen parhaat tykit oli sieltä viety muille taistelutanterille, eikä ollut varoja riittänyt tämän kaukaisen linnan kunnossapitoon, — niitä oli aina tarvittu toisaalla. Siksi oli nyt Käkisalmen päällikön, jolla oli linnassaan vain vähäinen, rauhanaikainen varustusväki ja sen mukaiset muonat, vaikea ajatella vihollisen nyt yhtäkkiä tekemää hyökkäystä.
Mutta siihen ajatukseen oli kai totuttauduttava. Olavi Pentinpoika, suomalaisesta maalaishuovista kapteeniksi ylennyt soturi, oli jo pari vuosikymmentä sitten nuorena luutnanttina ollut lyhyen ajan Käkisalmen väliaikaisena komentajana, ja silloin päässyt tähän rajalinnaan ja sen viereisen kauppakylän väestöön mieltymään. Senjälkeen oli hän kulkeutunut toisille sotatiloille, retkeillyt Liivinmaalla ja taistellut Saksassa 30-vuotisen sodan loppuaikoina, palaten vihdoin rauhan tultua takaisin Suomeen, jossa hänellä oli kotinsa ja perheensä. Hän otti silloin taas Käkisalmen syrjäisen linnan hoitoonsa, — siellä oli köyhän miehen helpompi kasvattaa isoa perhettä, sillä siellä saattoi viljellä maata ja harjoittaa kalastusta sekä muutenkin elää hiljaista, vaatimatonta maalaiselämää, jota hän rakasti. Venäläisten kanssa käytiin kauppaa ja elettiin hyvässä naapurisovussa aavistamatta, että Ruotsin uuden kuninkaan Kaarlo Kustaan levoton politiikka sotkisi isänmaan sotaan, paitsi muuta Eurooppaa, myöskin Venäjätä vastaan.
Kevättalvella oli kyllä Viipurista saapunut tietoja, jotka eivät ennustaneet oikein hyvää, mutta rauhan rikkoutumista ei sentään, osattu odottaa, — elettiinhän hallituspiireissäkin vielä siinä hyvässä uskossa, että sattuneet selkkaukset kyllä nytkin sodatta selviävät. Ulkomaisille sotatanterille yhä Suomesta väkeä kiristettiin, kasvavat pojatkin piti sinne kuljettaa, — kukapa silloin osasi odottaa venäläisten hyökkäystä Suomeen! Käkisalmenkin pienilukuisesta miehistöstä oli osa laskettu lomalle niinkuin tavallisesti kevättöihin ja kevätkalanpyyntiin oli linnasta lähdetty niinkuin ainakin.