Everstin silmissä kimalsi kyynel, kun hän kumartui alas ja sulki vainajan silmät sekä peitti hänen ruumiinsa lipulla.
Sellainen oli 14 p. heinäk. 1656 Raudun taistelu, jossa nuori lipunkantaja Pertti Simonpoika eli Bartholdus Simonis näytteli niin sankarillista osaa ja josta kuningas Kaarlo Kustaa lähetti eversti Burmeisterille kiitoksensa.
Kyösti Wilkuna.
KÄKISALMEN PUOLUSTUS VUONNA 1656.
KAPTEENI OLAVI PENTINPOIKA.
Heleimpään kevätvihreäänsä olivat tuuheat lehtipuut pukeutuneet Vuoksen vanhan suujuoksun varrella ja kuusenoksatkin komeilivat punertavissa käpykoristeissaan. Keveästi lipui pieni kaksihanka-haapio myötävirtaa leveän kymin pohjoisen rinteen ohi, jossa kasvoi vehmas nurmi. Venheessä piti perää hyväntuulisen näköinen, ahavoittunut, ryhdikäs keski-ijän mies talonpoikaisessa mekossa, jonka tuppivyö tulusvehkeineen kiinnitti uumenille. Soutajina oli perämiehen neljä reipasta pienoiskuvaa, hänen poikiaan, joista kolme jo oli siinä kahdenkymmenen vuoden seutuvilla, alle tai päälle, ja neljäs, nuorin vasta puolivälissä toistakymmentä, — siinä oli airovoimaa liiaksikin noin pieneen alukseen. Mutta niinpä taival katkesikin nopeasti ja pian rupesi lehteväin nienten lomitse kuultamaan määränpää, Käkisalmen ijäkäs, harmaakivinen saarilinna, jonka vanhimman osan jyhkeä, pyöreä torni tummana kuvastui päivän kiilloittamaan virran kalvoon. Linna sijaitsi näet kahdella, sillan kautta toisiinsa ja pohjoiseen mantereeseen yhdistetyllä saarella, ja sinne mantereen puoliselle rinteelle oli linnan turviin kasvanut pieni kaalimaiden ja viljapeltojen ympäröimä esikaupunki. Suuremman saaren eli n.s. uuden linnan muurien sisäpuolella sijaitsi vanha kaupunki ja itse linnan ytimen muodosti siitä ulompana oleva saari, jota sanottiin "vanhaksi linnaksi." Tämän virranpäälliseen rantaan, korkean muurin alle, laski venhe, josta soutajat heti rupesivat maihin lappamaan verkkojaan ja vapojaan.
Kalamatkalta, kevätkalan pyynnistä, palasivat näet siinä Käkisalmen linnan päällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika — kalamiespuvussa — ja hänen reippaat poikansa, Kaarlo, Olavi, Konrad ja Juhana, iloisina kaikki ja ylpeinä kauniista saaliistaan. Sillä kalakontit, jotka he nostivat venheestä äitinsä eteen, joka juuri laskeusi linnasta saapuvia vastaanottamaan, olivat suuret ja täydet — kelpasi niitä näytellä…
— Siinä on saalista, huudahtivat he, kohotellen kontista esille suurimpia vonkaleita. — Onko täällä linnan sauna lämpiämässä, me toimme tullessamme tuoreita vastoja.
Mutta äiti, rehevä, topakka maalaisemäntä, ei tällä kertaa kiinnittänyt paljoakaan huomiota saaliisiin eikä vastoihin. Hänen katseensa oli hiukan huolestuneen näköinen, kun hän kääntyi miehensä puoleen ja virkkoi:
— Tänne saapui aamulla miehiä Sortavalasta ja ne kertovat outoja uutisia.