Nähtiin, että vihollinen järjestäysi metsän rinteessä uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa alkoi taaja jalkaväkijoukko liikehtiä suomalaisten keskustaa kohti, samalla kuin ratsuväen jäännökset olivat asettuneet kummallekin kyljelle, suojellakseen niitä suomalaisen ratsuväen hyökkäyksiltä. Yhä lähemmäs tuli vihollinen ja… sitten alkoivat musketit paukkua ja taistelevain päiden päälle syntyi kitkerä, yhä sakeneva savupilvi. Kuinka se tuo pauke ja kuulain surina panikaan veren kuumenemaan. Pertti näki toveriensa joukosta suistuvan kenttään miehen sieltä, toisen täältä, mutta rohkeana seisoi hän alallaan ja niin tekivät toisetkin. Kuinka mielellään hänkin olisikaan ampunut, mutta siihen hänellä ei ollut tilaisuutta, hänen kun täytyi hoitaa lippuaan, joka ylpeänä liehui heidän riviensä yläpuolella, aina väliin peittyen tiheään ruudinsavupilveen.
Yhä lähemmäs työntäytyi vihollinen. Nyt ne saivat raivatuksi pois tieltä seipäät ja niihin tarttuneet miehet ja hevoset. Sitten… sitten seurasi hurja yhteentörmäys miekoin, keihäin ja musketinperin. Kaikki oli tuokion yhtä pyörryttävää sekamelskaa, huutoa ja aseiden kalsketta. Ja kun näköala Pertin ympärillä taas hieman selveni, näki hän vihollisten peräytyvän ja toveriensa hurraata huutaen ajavan heitä takaa. Mutta sitten näki hän everstin ilmestyvän ruudinsavun keskeltä ja pysäyttävän takaa-ajajat.
"Ottakaa entiset paikkanne, lapset, ja pitäkää ne, seisokaa lujana alallanne, sillä nyt tulee taistelun ratkaisevin hetki", kuuli Pertti hänen puhuvan. "Hetken päästä uudistaa vihollinen varmasti rynnäkkönsä ja minun täytyy koko toinen rivistö viedä hetkeksi pois, sillä eräs vihollisjoukko on kiertämässä Rautjärven ympäri meidän niskaamme. Kestäkää herran nimessä paikallanne niinkauan kuin minä ehdin takaisin. Kun rintamaan syntyy aukkoja, niin vetäytykää yhteen älkääkä päästäkö niitä läpi. Kapteeni Kaarlo Lennartinpoika on ylin päällikkö minun poissa ollessani."
Sen sanottuaan kiiti eversti toisen rivistön jalkamiesten kanssa pois. Turvattomuuden tunne valtasi ensimäisen rivistön, kun se jäi täten vaille selkänojaa, joka aina nopeasti täytti syntyneet aukot. Mutta olivathan he lyöneet jo kahdesti vihollisen pakosalle, heidän rohkeutensa oli kasvanut eivätkä he tulisi hevillä paikkaansa jättämään.
Jälleen läheni vihollinen ja jälleen kietoutui kaikki villiin sekamelskaan. Tällä kertaa kävi taistelu paljon kestävämmäksi ja vimmatummaksi. Vihollisten paino oli liian raskas tuolle ohuelle ja harvalukuiselle suomalaisten rintamalle. Yhä lähempänä loiskahtelivat taistelun laineet sitä paikkaa, jossa Pertti lippua pidellen seisoi. Hän tunsi verensä kuumenemistaan kuumenevan. Vasemmalla kädellään hoiti hän lipputankoa ja oikeassa oli miekka valmiina iskemään. Hän ei tahtonut peräytyä, etteivät viholliset eivätkä omat miehet näkisi lipun siirtyvän taaksepäin.
Nyt… nyt oli hän keskellä kuohua, hän iski ja pisti ja sai itse iskuja ja näki miehiä ympärillään suistuvan maahan. Joku tarttui lipputankoon ja koetti vääntää sitä hänen kädestään, mutta joku hänen tovereistaan suisti sen maahan… Sitten sukelsi vihollismerestä suuri, rokonarpinen mies, oikea jättiläinen; ylenkatseellisesti löi se miekan hänen kädestään, niin että se kilahtaen lensi maahan, tarttui sitten lipputankoon ja tempasi sen yhdellä nykäisyllä haltuunsa. Turhaan kurotti Pertti käsiään saadakseen sen takaisin temmatuksi, rokonarpinen jättiläinen sukelsi takaisin sinne, josta oli tullutkin ja Pertti näki rakkaan lippunsa liehuvan vihollisjoukon yllä, joka tervehti sitä riemuhuudoin…
Tuska sydämessään seisoi Pertti hetken kuin huumaantuneena alallaan. Hänestä tuntui, että häneltä oli riistetty kunnia, että hän oli pettänyt everstin luottamuksen ja että voiton mahdollisuus oli luisumassa heidän käsistään. Ei, se ei saanut tapahtua! Lippu oli otettava takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hänet valtasi omituinen huumaus, joka ikäänkuin tempasi hänet kohoksi maasta. Tuntematta tai huomaamatta verta vuotavia haavojaan tarttui hän suureen lyömämiekkaan, joka joltakin kaatuneelta oli vierähtänyt hänen jalkoihinsa, ja huutaen ympärillään kamppaileville tovereilleen: "Pojat, seuratkaa minua, meidän on saatava lippumme takaisin!" alkoi hän kaksin käsin silmittömästi hakata ympärilleen. Lippua kohti veti häntä kuin joku salaperäinen yliluonnollinen voima, joka sai hänet unhottamaan haavansa ja uupumuksensa. Viholliset kaatuivat tai väistyivät tuon huimasti välkkyvän aseen edestä, aseen, jota niin rajulla vimmalla heilutti kalpea, verinen nuorukainen, silmissään yliluonnollinen loiste. Leveä verinen kuja aukeni vihollismereen Pertin ja hänen toveriensa vastustamattomasti edetessä ja yhä lähemmäs lippuaan he ehtivät. Vielä muutama huima sivallus ja siinä oli rokonarpinen lipunryöstäjä ihan hänen edessään. Se koetti jälleen sukeltaa häiriöön joutuneiden omiensa joukkoon, mutta Pertin hirmuinen ase oli nopeampi. Pää halaistuna suistui jättiläinen maahan. Pertti tempasi ahnaasti lipun hänen kädestään, kouristi suonenvetoisesti sen tankoa ja painoi sen syvään hengähtäen rintaansa vasten. Mutta samalla musteni maailma hänen silmissään, hän horjui ja kaatui lippuineen maahan…
Hän ei kuullut enää hurraa-huutoja takanaan eikä hakkaa päälle-huutoja edestäpäin eikä nähnyt, kuinka viholliset sekasorron vallassa alkoivat paeta joka suunnalle. Eversti oli palannut järven takaa, viholliset luulivat suomalaisten saaneen vereksen apujoukon ja kun samalla se joukkokunta, jonka eversti oli erottanut omista miehistään ja lähettänyt järven ympäri vihollisen selkään, oli käynyt hyökkäämään suurella pauhinalla, joutuivat viholliset sellaisen hämmingin valtaan kuin taivas olisi pudonnut heidän päälleen. He jättivät kaiken, lähtivät silmittömään pakoon ja hajausivat kuin paimenettomat lampaat Laatokan puolesiin metsiin. Siten päättyi tuo nelituntinen kiivas taistelu suomalaisten täydellisellä voitolla.
Eräs nuoremmista upseereista, Pertin tovereita Viipurin lukiosta, oli juuri kuvannut everstille tarkkaan, kuinka Pertti lippunsa menetettyään oli johtanut heidät hurjaan hyökkäykseen ja vallottanut lipun takaisin ja kuinka hän sillä teollaan oli ratkaisevimpana hetkenä seisauttanut vihollisen etenemisen, kunnes eversti ehti avuksi, ja kuinka hän siten oli pelastanut koko taistelun. Vaieten ja paljastetuin päin seisoivat eversti ja kaikki upseerit Pertin ympärillä, siinä missä hän makasi selällään kalpeana ja elottomana, mutta kasvoillaan vielä onnellinen hymy ja kädet lujasti puristaen lipputankoa. Kuin henkivartioina makasi hänen ympärillään joukko kaatuneita tovereita.
"Minä sanoin hänen äidilleen", lausui eversti, "että hänestä voi vielä tulla kenraali. Mutta minä en arvannut kyllin korkealle, sillä hänestä tulikin sankari."