Aurinko oli jo korkealla ja tuore aamuilma oli täynnä linnunlaulua, kun torvenääni havahutti hänet uinailustaan. Hän luuli heränneensä suoraapäätä keskelle taistelua, kavahti nopeasti jalkeilleen ja tarttui miekkaansa. Mutta ympärillään näki hän vain pelkkiä tovereita ja hymyileviä kasvoja sekä kuuli iloista leikinlaskua. Kun hänen silmänsä samassa osuivat peilityynelle järvelle, huusi hän hämminkiään peittääkseen: "Pojat, minä menen uimaan, tulkaa mukaan!" Silloin kokonainen lauma nuoria miehiä seurasi häntä järvenrantaan. Ja sielläkös kävi ilo ja pärske, kunnes torven ääni kutsui heidät jälleen riviin. Mutta kuinka paljon heidän mukanaan leyhähtikään riveihin raikasta elämää ja nuorekasta intomieltä! Se sai everstinkin silmät kirkastumaan, kun hän hiljalleen ratsasti pitkin rintamaa, nähdäkseen oliko kaikki järjestyksessä ja kunnossa.
"Lapset", sanoi hän rintaman keskelle pysähtyen, "meillä tulee tänään kuuma päivä, mutta teitä katsellessani minä en ollenkaan epäile, ettemmekö selviä kunnialla, vaikka vihollisemme onkin pääluvultaan meitä paljon vahvempi. Noin eivät loista niiden kasvot, joilla on edessään tappio ja häpeällinen pako. Säilyttäkää tuo iloinen rohkeutenne ja seisokaa miehinä paikallanne, niin kuumaksi kuin tässä vielä saattaa käydäkin. Voitto kuuluu rohkeille."
Raikas hurraahuuto oli vastauksena näihin everstin koruttomiin sanoihin, jotka tuo rehti miekanmies oli vaivalla saanut itsestään esiin puserretuksi. Pertin ohi ratsastaessaan nyökäytti hän tälle ystävällisesti päätään ja virkkoi:
"Varjele lippua viholliselta, poikaseni. Niinkauan kuin se liehuu rivien yllä, eivät miehet menetä rohkeuttaan."
Voimakkaasti sykähti Pertin rinnassa ja hänelle selveni siinä tuokiossa, mitä lippu merkitsee sotajoukolle. Ja samalla käsitti hän oman vastuunalaisuutensa ja itsekseen päätti hän lujasti osottautua tuon kunnon everstin luottamuksen arvoiseksi. —
Päivänkehrä kiipesi yhä korkeammalle ja tiedustelijat ilmoittivat, että viholliset, joita on ainakin puolikymmentuhantinen joukko, lähenivät Rautua. Mutta vielä kesti heitä odottaa ja päivä alkoi jo olla puolillaan, ennenkuin heidän piikkinsä ja pertuskansa alkoivat välähdellä puiden välissä niityn takana. Joukko joukon jälkeen purkautui heitä metsän kätköstä aukealle, jossa he alkoivat järjestäytyä hyökkäykseen.
"Ahaa, he aikovat tehdä alotteeksi ratsuväkihyökkäyksen", kuuli Pertti muutaman nuorista upseereista lausuvan. "Ja tekevät sen nähtävästikin keskustaamme vastaan. No, sehän käy juuri odotustemme mukaan ja ketunrautamme pääsevät iskemään heidän nilkkoihinsa."
"Ketunraudoiksi" olivat he ristineet sen taistelusuunnitelman, jonka eversti Burmeister oli keksinyt. Siihen kuului ensinnäkin joukko tukevia seipäitä, jotka oli kolmeen riviin lyöty viistosti maahan, teräväksi veistetty kärki eteenpäin sojossa. Sellaisia kaksihaaraisine rautapiikkeineen oli käytetty jo kolmikymmenvuotisessa sodassa, jossa niitä oli ruvettu kutsumaan Ruotsin sulhasiksi. Tämän seiväsmetsän edessä seisoivat miehet tiheässä rivissä, niin että tuo vaarallinen hakuli oli kokonaan piilossa viholliselta. Jos nyt ratsuväki tekisi hyökkäyksen keskustaa vastaan, piti miesten vasta hyökkääjäin ihan lähelle tultua pujahtaa nopeasti seiväsrivistön taakse. Että kaikki kävisi nopeasti ja ilman häiriöitä, niin siltä varalta oli illalla pantu toimeen harjoituksia, joten jokaisella oli nyt selvillä paikkansa ja tehtävänsä. Sittenkuin vihollisen ratsuväki olisi suistunut tähän esteeseen ja joutunut häiriöön, piti kummallekin sivustalle asetetun oman ratsuväen hyökätä vihollisjoukon kyljille, iskeä sitä kahdelta puolelta kuin kiinni losahtavat ketunraudat. Toisen rivistön jalkaväki oli tilapäisesti siirretty kummallekin sivustalle ratsuväen taa piiloon, niin että keskusta näyttäisi mahdollisimman ohuelta ja houkuttelisi vihollista suuntaamaan ensi rynnäkkönsä juuri sitä vastaan.
Kaikki näytti käyvän laskujen mukaan. Kun vihollinen oli saanut ratsuväkensä jonkunlaiseen järjestykseen, välähtivät siellä miekat, hevosten harjat hulmahtivat ja maa tömisi tuhanten kavioin sitä tallatessa. Kuin kaikki edestään lakaiseva pyörremyrsky läheni pölypilveen kietoutunut ratsujoukko. Tuijottaessaan siihen tunsi Pertti kylmien väristysten karsivan ruumistaan ja hänen polvensa vavahtelivat. Mutta liikahtamatta seisoi hän paikallaan ja puristi suonenvedontapaisesti lipputankoa. Sitten… se kaikki kävi kuin unessa. Komennon kuullessaan livahtivat he kuin ankeriaat seiväsmetsän taa, viholliset huomasivat liian myöhään uhkaavan vaaran, kuului kauhun ja tuskan karjahduksia, kun etummaiset hevoset ratsastajineen naulautuivat seipäisiin, takimmaiset rivit sulloutuivat päälle ja tähän sekasortoiseen sikermään iskivät kummaltakin sivustalta suomalaiset ratsumiehet. Ohjakset löysinä ja villisti kirkuen pakenivat ne, jotka pakenemaan pääsivät. Niinkuin suuri aalto huljahtaa laivankannen yli, peittää hetkeksi kaikki näkyvistä ja huumaa aistit umpisukkeloon joutuneilta merimiehiltä, vetäytyen sitten yhtä äkkiä takaisin ulapalle — sellaiselta vaikutti tämä kaikki Perttiin ja hänen tovereihinsa. Mutta tällä aallon huuhtaisulla oli heihin vapauttava vaikutus. Yks kaks olivat he päässeet jäykistävästä jännityksestään, tunsivat veren lämpimästi ja vilkkaasti virtaavan suonissaan ja kohottivat huikean hurraa-huudon tälle ensi menestykselle.
"Kas niin, lapset, kaikki kävi toivomustemme mukaan", puheli eversti ratsastaen jälleen pitkin rintamaa. "Kaikki ei kuitenkaan ole vielä lopussa, vaan kuumin on edessämme, sillä nyt käy varmaankin heidän jalkaväkensä kimppuumme. Heitä eivät nuo siunatut seipäät voi pidättää ja silloin kysytään teiltä miehuutta pysyä alallanne. Mutta onhan alku hyvä, meidän kuraassimme on noussut ja vihollisen laskenut, se tasottaa mieslukumme erilaisuutta. Antakaa heille vain rivakasti kuonoon, pojat, ja kaikki päättyy hyvin."