Sen iltaa ja yönseutua oli elämä Viipurin kaupungissa ja linnassa yhtä voitonriemua ja juhlahumua. Aamulla sitten mynsträttiin Pertti sekä joukko muita nuorukaisia eversti Burmeisterin komennossa olevaan pieneen joukkoon. Kolmetoista Taipaleen retkellä mukana ollutta lukiolaista pääsi siihen upseereiksi. Ei se ollut mikään suuren suuri armeija, siihen kuului vain alun toistatuhatta miestä, niistä puoliväliin neljättäsataa kouliintunutta ratsumiestä, muut maalta tulleita talonpoikia. Tämän joukon kokoonpanija ja päällikkö oli eversti Kristoffer Burmeister, yli viiskymmen-vuotias soturi, joka oli ollut mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa. Kaarle Kustaan sotaretkille ei hän ollut lähtenyt mukaan, vaan oli elellyt maatiloillaan täällä Suomessa, kunnes hän myrskyn uhatessa itäisen rajan takaa oli Viipurin maistraatin pyynnöstä ottanut huolehtiakseen maan kaakkoiskulman puolustamisesta. Kun Viipurin maaherrakin oli äsken kuollut, oli Burmeister tuon uhatun kulmakunnan ylin käskijä ja puolustustoimien esimies. Rivakasti oli hän käynyt asiaan käsiksi, kutsunut talonpoikia lippujen alle ja pannut Viipurin suojana olevat varustukset oivalliseen kuntoon. Nyt johti hän parasta aikaa tulisella kiireellä talonpoikaisen nostoväen harjoittamista ja aikoi sitten pienen joukkonsa kanssa marssia ulos vihollista vastaan. Kuraassi se on, joka asian ratkasee eikä miesten paljous, tapasi hän sanoa niille, jotka valittivat puolustajajoukon pienuutta, ja kuraassia, totta tosiaan, ei puuttunut eversti Kristoffer Burmeisteriltä ja hänen miehiltään — sen saivat viipurilaiset ja koko maakunta pian nähdä.
Pertti Simonpoika se oli vihdoinkin päässyt oikeaan elementtiinsä. Hei vaan sitä elämää, kun sai joka päivä rummun tahtiin äkseerata ja opetella kaikkia sotakomentoon kuuluvia temppuja. Ja olipa hän saanut jo hankituksi itselleen oikean hakkapeliitta-hatunkin ja pitkävartiset sotilassaappaat. Entäs miekka sitten, sotilaan päätunnusmerkki! Kuinka se lisäsikään miehen ryhtiä siinä kupeella heiluessaan ja kuinka somasti sen huotra lipsuikaan saapasvartta vasten. Kylläpä olivatkin lukiotovereilla silmät pyöreinä, kun he iltapäivisin kerääntyivät vallinharjalle äkseerausta katsomaan ja näkivät hänet uusissa tamineissaan siellä valittujen joukossa.
Oli se poikaa, tuo Simon Pertti, pienen maanpuolustusjoukon lippujunkkari. Eipä uskaltasi häntä rehtori enää lyödä Donatuksella päähän tai könistää häntä karsseriin!
Nostoväen harjoitukset eivät tulleet pitkällisiksi. Heinäkuun ensimäisinä päivinä saapui Käkisalmesta pikaviesti, joka kertoi suuren venäläisarmeijan erään ruhtinaan johdolla asettuneen kaupungin edustalle. Linnanpäällikkö, kapteeni Olavi Pentinpoika, jolla oli ainoastaan satayhdeksänkymmentä miestä varusväkeä, oli vihollisten antautumisvaatimuksiin vastannut ruudilla ja lyijyllä sekä lyönyt onnellisesti takaisin heidän ensimäisen rynnäkkönsä. Nyt he olivat ryhtyneet vakinaiseen piiritykseen. Olavi Pentinpoika teki kyllä urhoollista vastarintaa, mutta eihän ollut puolustajain vähälukuisuuteen nähden taattua, miten tulisi käymään. Kiireellinen apu olisi sentähden tarpeeseen.
"No, rientäkäämme sitten Herran nimeen heille avuksi", päätti eversti Burmeister.
Se oli vakavan juhlallinen hetki Viipurissa, kun tuo pieni joukko, toistaiseksi maan ainoa turva, lähti kaupungista liehuvin lipuin ja rumpujen ja torvien soidessa. Joukossa oli paljon nuorta väkeä kaupunkilaisten omasta piiristä ja sen vuoksi katsoivat viipurilaiset sitä aivankuin omaksi armeijakseen. Neitoset olivat kietoneet lipputangon kukkaisköynnöksen peittoon ja useimmat nuorista sotilaista ja upseereista kantoivat rinnassaan kukkakimppuja. Heidän silmänsä välkehtivät nuorekasta elämänintoa. Se tarttui heitä saattaviin kaupunkilaisiinkin ja herätti heissä valoisia voitontoiveita. Mihin muuhun kuin voittoon astutaan noin kirkkain katsein ja pystyin päin, olkoonpa sitten että tässä on menossa vain pieni David ja että siellä perillä on vastassa Goliat-jättiläinen. Ja tiedettiinpä sitä ennenkin käydyn taisteluun samanlaisten David-Goliat-suhteiden vallitessa. Elihän vielä jokaisen viipurilaisen muistissa kertomus herra Jöns Maununpojasta, joka sata vuotta sitten oli vielä paljon pienemmän joukon kanssa lähtenyt Viipurista ja Kivennavalla nujertanut kymmentuhantisen vihollislauman. Entäs Tuomas Teppoisen urotyöt ja monen monet muut täällä Viipurin kannaksella. Ja olihan takana pitkä Saksan sota, jossa suomalaiset olivat oikein maineeseen kohonneet. Niin etteihän tässä ollut mitään syytä olla nyrpällä nenin ja synkästi eteensä tuijotella.
Mutta kenen silmät ne kaikista kirkkaimmin loistivat, ellei tämän David-joukon nuoren lipunkantajan, Pertti Simonpojan. Häneen olivat useimpain kaupunkilaisten katseet suunnattuna ja olipa suorastaan ilo nähdä häntä, kun hän suorana ja pää pystyssä asteli joukon edellä. Kukapa kunnon porvareista tai heidän pyylevistä eukoistaan ei olisi tällä hetkellä karkottanut sydämestään sitä närää, jota hänen kepposensa olivat sinne synnyttäneet, sekä vilpittömällä mielellä toivottanut onnea niin hänelle kuin koko hänen lippuaan seuraavalle joukolle. Ja kun sen viimeiset rivit olivat sukeltaneet Karjaportin holviin, kiipesivät iäkkäämmät saattajat ylös muurille ja huutelivat sieltä, päähineitään heiluttaen, onnentoivotuksiaan poistuvalle sotajoukolle, jota nuorempi väki laulaen ja hurraata huutaen saatteli vielä kauas kaupungin ulkopuolelle.
Niin riensi tuo tuhatmiehinen joukko heinäkuisen päivän paahteessa pikamarssissa eteenpäin itää kohti. Kuta kauemmas Viipurista tultiin, sitä useammin kohdattiin kotisijoiltaan häädettyjä poloisia pakolaisjoukkoja. Niiltä saatiin kuulla, että vihollinen oli uudelleen ottanut haltuunsa Taipaleen kauppalan. Sen vuoksi päätettiin muuttaa matkan suunta sinnekäsin ja vasta kun vihollinen olisi jälleen karkotettu Taipaleesta rientää Käkisalmen avuksi.
Toisena iltana Viipurista lähdettyä saapuivat he Raudun kirkolle. Kun tiedustelemaan lähetetty ratsujoukko toi myöhemmin illalla sanan, että vihollinen oli lähtenyt Taipaleesta sisämaahan päin sekä yöpynyt Suvannon rannalle penikulman päähän Raudusta, päätti Burmeister järjestää joukkonsa taisteluasentoon Leini- ja Rautjärvien väliselle kannakselle. Jalkaväki asetettiin kahtena vahvana rivistönä keskustaan ja ratsumiehet jaettiin kummallekin sivustalle järvien rannoille. Sitä paitsi lähetettiin kummankin järven taakse pienet komennuskunnat pitämään silmällä, ettei vihollinen pääsisi huomaamatta kiertämään pääjoukon selän taakse. Miehet saivat yöpyä asemilleen taivasalle — ja mikäpä heillä olikaan hätänä lämpimänä keskikesän yönä.
Vilkkaasti juteltiin niiden pienien nuotioiden ääressä, joita miehet olivat virittäneet hyttysiä karkottaakseen. Tulossa olevasta taistelusta siinä haasteltiin ja monenlaisia arveluita lausuttiin. Pitkälle sivu puoliyön valvoi Pertti vaaleassa kesäyössä ja tunsi olonsa niin oudon kummalliseksi. Ei se pelkoa ollut, vaan jännittynyttä odotusta ja aavistelua. Hän oli kuvaillut jo moneen kertaan taistelun menon niin elävästi mielessään, että hän oli ihan selvästi tuntenut nenässään ruudinhajun ja kuullut korvissaan kuulien vinkunan. Ja kun hän viimeinkin nukahti levottomaan uneen, näki hän ympärillään pelkkää taistelun vilinää, kuuli muskettien pauketta ja hurraa-huutoja.