"Me tarvitsisimme lipunkantajan joukkoomme ja sinähän olisit kuin luotu siihen toimeen", jatkoi eversti. "Tahtoisitko tulla?"
Pertti hengähti jälleen syvään, nosti sitten katseensa ja sanoi:
"Olisin niin mielelläni jo keväällä tullut sotaväkeen, sillä minun isänikin oli sotilas ja kaatui Saksan sodassa, mutta äitini ja veljeni eivät tahdo sellaisesta kuullakaan. Minusta pitäisi muka tulla pappi, vaikkei minusta ole ikinä sellaiseen toimeen. Tulisin kovin mielelläni lipunkantajaksi, jos… jos herra eversti tulisi ja taivuttaisi äitini ja veljeni."
"Hm, no, mitäs muuta sitten kuin: eteenpäin mars!"
Kun he olivat ottaneet muutaman askeleen, pysähtyi Pertti ja komppaniaansa kääntyen sanoi vakavasti:
"Nyt kiltisti kirjan ääreen, mars!"
Eversti hymyili partaansa ja he jatkoivat yhdessä matkaansa. Kotona hämmästyivät äiti ja veli ihan sanattomiksi, nähdessään kenen saattamana heidän rasavillinsä saapui. Mutta osottihan everstin hyvänsuopa hymy ja Pertin ilosta loistavat silmät, ettei häntä sentään oltu mistään pahanteosta tavattu. Vaan mitä ihmettä merkitsi sitten tämä odottamaton vierailu? No, siihen saivat he piankin selvityksen, kun eversti oli ehtinyt viiksistään jyräyttää asiansa. Niin, sellaista se oli nyt, että isänmaa vaati mukaan jokaista, joka kykeni vain asetta liikuttamaan, muutoin oli perikato ovella. Eikähän tässä kaatuminen ollut kysymyksessä, vaan voittaa oli tarkoitus, voittaa ja karkottaa vihollinen sinne, josta se oli tullutkin. Ja eikö sotilaan toimi ollut kunniallinen, niin, kaikista kunniakkain, ja eikö sillä tiellä mies päässyt pitemmälle, huikean paljon pitemmälle kuin koskaan pappi tai muu virkamies? Ja jos tuollainen reipas poika kuin Pertti, oikea sankarin alku, kohoaisi ajan oloon vaikka kenraaliksi, niin se ei olisi mikään mahdottomuus. Tarvittiin vain hyvää luottamusta ja kuraassia. Niin, ja ennen kaikkea sitten isänmaa, jota parhaillaan uhkasi niin suuri vaara…
Kuinka kauniisti tuo suuriviiksinen ja punanenäinen sotakarhu osasikaan puhua! Muorille kihosivat ihan vedet silmiin ja hän näki ilmielävänä edessään Simo-vainajan, sellaisena kuin hän oli sotaan lähtiessään. Oli hän sentään näyttänyt uljaalta ja kersantiksi hän oli kohonnut, ennenkuin vihollisen luoti hänet surmasi. Ja kuinka siinä nyt muori miettikään ja muisteli ja väliin omille mielikuvilleen itkeä turauttikin, niin lopuksi antoi hän suostumuksensa. Vanhempi veli tosin kyräsi itsekseen, mutta ääneensä ei hänkään kehdannut asettua everstiä vastustamaan ja niin tuli kuin tulikin päätökseksi, että Pertti menee eversti Burmeisterin joukkoon lippujunkkariksi.
Hei, mikä ilo ja autuus siitä Pertille repesikään! Nyt oli hän sotilas, isänmaanpuolustaja ja lippujunkkari eikä mikään latinaa tonkiva, vanhan peruukkipää-rehtorin kuranssattava koulupoika. Täytyi lähteä levittämään tätä ilosanomaa toverienkin keskuuteen.
Mutta mitä merkitsikään se riemun pauhina, rumpujen pärrytys, torvien toitotus ja loppumattomat hurraa-huudot, jotka Perttiä kohtasivat hänen ulos tullessaan? Karjakadulla sai hän sen jo tietää. Siinähän marssi kaupunkilaisten saattamana se joukkokunta, joka toista viikkoa sitten oli lähtenyt Laatokan tienoille. Se oli hajottanut Taipaleen kauppalaan asettuneen venäläisjoukon, saaden saaliiksi kaiken mitä heidän leirissään löytyi ympäristöltä ryöstettyä tavaraa, ja palasi nyt kunnian loisteessa takaisin kotiin. Kuinka uljaasti ja itsetietoisesti siinä marssivatkaan pitkävartisissa saappaissaan ne parisenkymmentä Pertin vanhempaa koulutoveria, joilla oli ollut onni vaihettaa kirjansa miekkaan. Oikein kävi kateeksi heitä nähdessä! Mutta malttakaahan, kohta tässä Pertti Simonpoikakin marssii yhtä uljaasti isänmaan puolustajain rivissä.