— Sinä Kaarlo, ratsasta parin miehen kanssa Sortavalaan päin vakoilemaan, missä asti vainolainen jo liikkuneekaan. Hoi, Olavi, anna kalat akoille ja hae hiirakko laitumelta, se on nopein menemään. Varaa paras satula ja karauta sitten yötä päivää Viipuriin, ilmoittamaan sikäläisille sotaherroille, että vihollinen on hyökännyt Karjalaan ja että tänne tarvitaan pikaista apua. Ja Konrad, laske sinä vesille vastatervatut nuottaveneet, ota mukaasi riittävät soutajat ja lähde joensuusta, johon tuonaan laski kaksi jauhosaimaa, hakemaan viljaa niin paljon kuin saatte venheillä kulkemaan. Ja vihdoin nuorimpani, sinä Juhani, kirjoitusmies, tule avukseni, meidän on nyt yhdessä laadittava pari kirjettä Olavin mukana Viipuriin lähetettäväksi. Kas niin, toimeen kaikki…!
— Kunhan ensiksi koen polakoukkuni Kalliosaaren kupeelta, rupesi nuorin veljeksistä varsin levollisesti estelemään. Hän ei ollut koskaan tottunut Käkisalmen linnassa mihinkään erityiseen kiireeseen eikä ymmärtänyt sellaista hoppua nytkään tarvittavan. Mutta isä taputti häntä hellästi leuvan alta ja virkkoi:
— Elä lähde nyt ensiksi koukkujasi kokemaan, Juhani. Tänään ovat täällä toiset tehtävät tärkeämmät, — tänään ja huomenna ja ehkä näistäpuolin monenakin päivänä. Sillä rauhan ajat ovat nyt päättyneet.
Se näkyi pian kaikesta. Käkisalmen hiljainen linna rupesi yhtäkkiä elämään!
Päivät menivät siellä nyt kiireellisissä varustustöissä, viikot vierähtivät Mittumaariaan asti, jolloin kappalainen linnan kirkossa hartaasti rukoili rauhan puolesta, eikä vihollista vielä ainakaan kuulunut Käkisalmen linnan edustalle. Jokohan tuo jättikin hyökkäyksensä sikseen, tuumi Olavi Pentinpoika väliin aherrustensa lomassa, — eiköhän rauha lopulta sentään särkynytkään?
Särkyi ja pahastikin. Sen jo todistivat kesäkuun viime päiväin viestit. Kaarlo-poika palasi vakoilumatkaltaan kertoen, että itäisiä pitäjiä ryöstelevät kasakat ovat vain odottaneet suurempia lisäjoukkoja, — pian ne ovat sieltä länteen päin tulossa. Samaan aikaan palasi Olavi hiirakollaan Viipurista ja toi paljo pahoja uutisia. Viholliset ovat hyökänneet Inkeriinkin, jossa ovat ryöstäneet Nevanlinnan ja ruvenneet Pähkinälinnaa piirittämään, ja viipurilaiset ovat huutavassa hukassa, heillä kun ei ole kaupunkiaan puolustaakseen paljo ollenkaan sotaväkeä.
— Käskivät meidän vain täällä pitää sitkeästi puoliamme.
— Senhän tiedämme neuvomattakin, murahti isä. — Mutta sieltä ei siis ole odotettavissa mitään apua?
— Lupasivathan he koettaa, he parastaikaa kokoavat ja harjoittavat uutta aseväkeä.
Mutta huolettavin Olavin uutisista oli kuitenkin se, että hän paluumatkallaan oli tavannut Suvannon taipaleella jo ison vihollisleirin. Venäläiset ovat siinä nousseet maihin, anastaneet koko taipaleen haltuunsa, — Olavin oli täytynyt Raudun kautta kiertää metsäteitä päästäkseen takaisin Käkisalmeen.