— No, ehkäpä jo tänään saapuu Viipurin väki tuomaan meille henkilomaa.
— Taikka ainakin ensi yönä. Vielä me tämä päivä kestetään.
— Ja huominenkin, — kun kerran apu saapuu!
Niin kului viikkoja. Ja vihdoin, eräänä sumuisena yönä, laski taas haapio myötävirtaa linnan valkamaan. Mutta se ei tuonut viestiä avustusjoukon saapumisesta. Se päinvastoin kertoi eversti Burmeisterin tarmokkaan avustusyrityksen lopultakin rauenneen. Apuväki oli kyllä samonnut Viipurista Raudun kirkolle asti, mutta siellä oli vihollinen hyökännyt vastaan. Tuo pieni "kokoonhaalittu" suomalainen sotajoukko oli siellä neljä tuntia sitkeästi taistellut ja lopulta pakottanutkin vihollisen peräytymään. Mutta se oli sittenkin osottautunut liian heikoksi murtautuakseen Suvannon taipaleen poikki Käkisalmen avuksi, — sen oli täytynyt palata Viipuriin.
Tämä viesti masenti nyt mielet saarretussa saarilinnassa entistä matalammiksi. Viikkokausia valvoneet ja alituisissa otteluissa uupuneet miehet melkein lyyhähtivät lamaan, — toivokin oli heiltä taittunut. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta silloin Olavi Pentinpoika, joka näihin asti oli kuin virallisesti johtanut puolustusta, osotti mitä miestä hän oikein oli. Hän pani linnan piiat kantamaan kellarista muurinsarvissa vartioiville miehille kipollisen olutta ja kulki itse vartiopaikasta toiseen heitä kannustamassa ja rohkaisemassa.
— Ei hätä ole vielä tämän näköinen. Viipurilaiset kokoovat nyt tietysti lisää väkeä ja saapuvat sittenkin meitä auttamaan.
— Entä jos eivät saavukaan? virkahti siihen joku miehistä alakuloisesti.
— Niin, silloin, hitto soi, silloin taistelemme yksin. Päivästä toiseen…
— Niin, mieluummin kaadumme tänne kaikki, kuin viholliselle antaudumme, virkahti poika-Olavikin.
Siihen isä-Olavi taas melkein juhlallisena lisäsi: — Elävänä en koskaan jätä tätä linnaa, jonka kuningas on hoitooni uskonut ja jonka tulee varjella maan rajaa.