— Mutta jos ei kuningaskaan meistä välitä? virkahti joku joukosta vielä epäilevänä, vaikka jo äskeistä reippaammin.
— Silloinkin taistelemme viimeiseen mieheen asti. Mutta uskokaa minua, niin tiukalle ei täällä sentään jouduta.
Toivonsa pettymisestä hetkeksi hervahtaneet miehet olivat taas hyväntuulisen kapteeninsa rohkaisemina entisellään, täyttäen rauhallisina ja luottavina tehtävänsä. Ja taas kuluivat päivät ja viikot.
Mutta kyllä siinä kapteenilta hyvää tuulta kysyttiinkin. Sillä hänelle saapui nyt huolen viesti toisensa perästä. Leipä rupee loppumaan, valitti hänen vaimonsa, linnan toimekas emäntä, jonka jo surukseen täytyi pienentää päiväannoksia. Ampumavarat hupenevat, — vihollisten lähettämiä lyijyluoteja täytyi Konradin jo valaa uudelleen linnan mörssäreitä varten. Ja muurin halkeamia ei enää jakseta paikata — ei riitä miehiä… Mutta isä-Olavi hankki kuhunkin kohtaan mitenkuten apua. Pimeinä syyskesän öinä kävi Juhani toisten ikäistensä poikain kanssa vetämässä nuottaa linnanselältä ja toi sieltä aina tuoretta kalaa ruuan jatkoksi. Ruutia säästettiin, — tykit laukaistiin vasta kun vihollinen ihan kohti ryntäsi, — ja muurinhalkeamiin lyötiin edes hirsistä tulpat.
* * * * *
Niin päästiin päivästä toiseen. Valppaana valvoi linnanherra itse pyöreässä tornissaan, tarkaten, mistä vaara kulloinkin pahimmin uhkasi. Vesimuuria, joka jo oli paikotellen soraläjäksi ammuttu ja johon piirittäjä joen takaa yhä kohdisti tuimimman tulensa, sitä hän pahimmin pelkäsi, sieltä hän ratkaisevaa rynnäkköä odotti. Sitä oudompaa hänestä oli, kun eräänä elokuun päivänä ei enää virran takaisista pattereista ammuttukaan. Tarkkaan hän tähysteli, mutta ei saanut välimatkan pituuden vuoksi selvää, mitä siellä rantalepikon takana oikein tapahtui.
— Siellä on jotakin levottomuutta, virkkoi hän vieressään vartioivalle nihdille. — Miehethän juoksevat siellä rantaan päin…
— Niin tekevät. Ja katsokaas, kapteeni, sieltä lähtee jo venheitä vesille, totesi vartija.
— Olisikohan niillä nyt aikomus rynnätä vesiporttia vastaan?
— Mutta mikseivät silloin meitä pommittaisi…? Ei, pakoonhan ne soutavat, myötävirtaan laskevat joen taa pyrkiessään, — kiire on!