— Ja toiset venheet perässä, tosiaan on kiire… Noin, venhistä jo yksi kaatui…
— Kaatui kuin maistapäin ammuttuna. Olisikohan…
— Mitä arvelet? Vai toivotko… toivotko apujoukon vihdoinkin saapuneen sinne etelärannalle…?
Jännittyneenä nousi vanha Olavi Pentinpoika ketterästi rintavarustuksen laelle paremmin nähdäkseen. Hän toivoi jo itsekin ja pian hänen orastava toivonsa varmistui. Joen eteläiselle rannalle saapui kuin saapuikin pakenevain vihollisten kintereillä ratsumiehiä, jotka liehuttaen Ruotsin lippua häätivät pakenevia virtaan ja kiirehtivät heitä pitkillä miekoillaan. Vielä tuokio, ja jo näkyi uusi sotajoukko ottavan haltuunsa vihollisen rantapatterit ja niistä tuiskuttavan tulta pakoon soutavia aluksia kohti.
Tuskin sitä Käkisalmen linnan toivonsa menettäneet puolustajat ensiksi uskalsivat todeksi uskoa. Mutta pian he sen lopullisesti uskoivat. Virran poikki souti näet linnaan venhe, jossa oli tuttuja Viipurin miehiä, ja nämä kertoivat, että vanha ruotsalainen sotamarski Kustaa Aadolf Leijonhufvud, joka oli nimitetty Itä-Suomen puolustuksen päälliköksi, vihdoinkin oli koko sotajoukollaan, — joka ei tosin ollut kovinkaan suuri, 1,600 miestä vain, — lähtenyt auttamaan ahdistettuja rajalinnoja. Ensiksi oli hän nyt saapunut Käkisalmen edustalle ja heti karkoittanut Vuoksen etelärannalle asettuneet piirittäjät. Ja viipymättä lähetti hän nyt linnaan ampumatarpeita, ruokaa ja miehiä linnueen vahvistukseksi. Sitä kaikkea ei häneltä tosin riittänyt paljo, mutta vähäinenkin apu oli välttämätön ja sen vuoksi niin tavattoman tervetullut.
Taas hengitettiin Käkisalmen linnassa helpommin ja Olavi Pentinpoika pani toimeen juhlan saapuneen avun ja pelastuksen johdosta. Saatiin taas syödä vatsan täydeltä ja kuulla ulkomaailman uutisia. Ja lopulliseksi pelastukseksi se saapunut apu ensiksi linnassa käsitettiin, — nyt ajetaan piirittäjä pois pääleiristään virran pohjoiseltakin rannalta ja Käkisalmi on vapaa! Niin jo hihkaistiin!
Mutta ihan näin ratkaisevaksi ei pelastus ja voitto kuitenkaan kääntynyt. Leijonhufvudin apujoukko oli liian pieni kyetäkseen tekemään hyökkäystä virran taa ja karkoittaakseen sieltä Mikael Puskinin paljo mieslukuisempaa piiritysarmeijaa sen hyvin varustetusta leiristä. Eikä sotamarski sitäpaitsi joutanut Käkisalmen edustalla pitkään viipymään, — hätä oli yhtä suuri muuallakin. Inkerinmaa uhkasi suistua vihollisten jalkoihin, siellä oli Pähkinälinna vielä ahtaammassa pinnistyksessä kuin Käkisalmi, — piti ehtiä sitäkin pelastamaan. Niinpä hän, päivän Vuoksen rannalla viivyttyään ja sen piiritettyyn linnaan jätettyään pienen lisäväen, lähti kiireisesti samoamaan Inkeriin päin, sekä ystäväin että vihollisten suureksi hämmästykseksi.
Taas oli Käkisalmen linna oman onnensa nojaan jätettynä, yksin ja eristettynä, sitkeän ja sisukkaan piiritysarmeijan saartamana. Taas pyrkivät mielet linnassa painumaan mataliksi, sillä saatu apu oli todellisuudessa aivan liian vähäinen: leipää vain muutamiksi viikoiksi, puolustajia ainoastaan muutamia kymmeniä miehiä lisää, ja vihollinen ryntäili nyt entistään äkäisempänä.
— Mitenkäs sitten, kun nykyinen leipä loppuu? kysyivät miehet vähän muristen.
— Sitten taas hankitaan uutta, lohdutti Olavi Pentinpoika entisellä hyväntuulisuudellaan. — Onhan nyt toki nähty, että apua voidaan saada, sitä saadaan kyllä vastakin. Nyt vain taistellaan edelleen, niinkuin on kesäkausi tehty, kunnes koittaa vapauden päivä!