Mutta tanskalaisten kaartinrykmenttien tehdessä turhaan hyökkäyksiään Burghausenin joukkoa vastaan, oli muu osa ruotsalaisten vasenta siipeä vähitellen joutunut täydellisen sekasorron ja hajaannuksen valtaan sekä paennut takana olevan kiviaidan suojaan. Lopulta oli kiviaidan etupuolella jälellä ainoastaan musta rykmentti, joka vaikkakin kutistuneena yhäkin seisoi alkuperäisellä paikallaan. Sitä kohti suuntasi nyt tanskalaisten oikea siipi koko voimansa. Tiheinä kuuroina seurasivat vihollisten hyökkäykset pienen suomalaisjoukon sekä rintamaa että sivustoja vastaan, niin että mustan rykmentin urhoille ei jäänyt juuri hetkeäkään hengähtämisen aikaa. Vaikka joukko hiljalleen kutistuikin kokoon, seisoi se järkkymättä paikallaan ja sen kaikki liput liehuivat vielä kantajainsa käsissä. Se kohosi kuin kallionympyrä kuohujen keskeltä ja kerta toisensa jälkeen loiskahtivat hyökylaineet sen kyljiltä voimattomina takaisin.
"Tässähän seisomme, pojat", lausui eversti järjestäessään ja sulkiessaan harvenneita rivejä. "Kukaan meistä ei ole jättänyt paikkaansa muutoin kuin kuolleena. Kas se onkin oikea sotilaan tapa — ja ennen kaikkea suomalaisen sotilaan. Vielä me tunnin tai pari kestämme noita paholaisia vastaan ja sillä aikaa ehtii jo muu osa armeijaa päästä uudelleen järjestykseen sekä rientää avuksemme."
Tanskalaiset huomasivat turhaksi koettaa tavallisella käsirysyllä murtaa tuota horjumatonta joukkoa.
"Nyt he aikovat yrittää jotakin muuta", sanoi eversti Burghausen, kun viholliset keskeyttivät hyökkäyksensä ja päälliköt näyttivät kokoontuneen neuvottelemaan. "Mutta enpä luule heidän kykenevän keksimään mitään sellaista, mikä meidät saisi käpälämäkeen lähtemään. Vai mitä, pojat?"
"Tässä seisomme, vaikka itse paholainen kävisi kimppuumme", vastasivat miehet entiseen tapaansa.
Pian saatiinkin nähdä, mitä tanskalaisilla oli mielessä. Pienempiä joukkokuntia lähti liikkeelle, lähestyen mustaa rykmenttiä eri puolilta. Tultuaan parinkymmenen sylen päähän suomalaisista heittivät he näiden keskelle yhtaikaa joukon käsikranaatteja. Kun ne parhaillaan räiskyen ja paukkuen suistivat hevosia ja miehiä maahan sekä saattoivat koko rykmentin järjestyksen häiriöön, teki tanskalainen hevosväki eri suunnilta hurjan hyökkäyksen. Mutta ukkosena jyrähti sekasorron keskeltä eversti Burghausenin ääni, kutsuen miehiään järjestykseen. Ja siinä tuokiossa ojentuivat rivit sekä sulkeutuivat kranaattien tekemät aukot ja entistä raivoisempina kajahtivat jälellä olevan miehistön hakkaapäällehuudot.
Kun hyökkäys oli torjuttu ja tanskalaiset vetäytyneet takaisin, huomattiin, että mustia lippuja liehui ilmassa enää kuusi kappaletta. Kaksi oli joutunut tanskalaisten saaliiksi. Mutta sitä lujempana ryhmänä liittyivät jälellä olevat miehet noiden kuuden lipun ympärille. Pian uudistivat tanskalaiset saman tempun: ensin tuhoisa kranaattisade, sitten ratsuväkihyökkäys. Jälleen joutui tanskalaisten haltuun kaksi lippua, joita he näyttivät pitävän jonkinlaisina taikakaluina ikäänkuin mustan rykmentin horjumaton uljuus olisi ollut niiden ansiota. Mutta kranaattien tekemiin aukkoihin he eivät nytkään päässeet tunkeutumaan, sillä ihmeteltävän pian saivat miehet hillityksi kranaattien räiskeestä säikähtyneet ja korskuvat ratsunsa sekä suljetuksi rivinsä.
Taukoamatta jatkui tämä verinen leikki ja yhä pienemmäksi suli musta rykmentti. Kun tanskalaiset olivat tehneet viidennen hyökkäyksensä, oli enää jälellä yksi musta lippu ja sen ympärillä kourallinen haavojen uuvuttamia ruudinsavun mustaamia miehiä. Kaikki upseeritkin olivat jo kaatuneet, lukuunottamatta itseään everstiä, joka yltäpäätä verissään istui vielä satulassa tuon vähäisen joukon etupäässä. Hän ei ehdottanut peräytymistä eikä kukaan miehistäkään sitä vaatinut.
Tällä välin oli ruotsalaisten vasen siipi vihdoinkin ehtinyt kiviaidan suojassa uudestaan järjestyä. Rummun pärrytys, kiihtyvä ammunta ja hurraa-huudot ilmoittivat sen käyneen jälleen taisteluun. Mutta mustan rykmentin jäännöstä ei tämä seikka pelastanut lopullisesta perikadosta. Se oli tuottanut liiaksi suurta vahinkoa tanskalaisille ja antanut liian tuntuvan kolahduksen heidän voittamattomien henkirykmenttiensä maineelle, jotta he olisivat voineet jättää sen aloilleen. Samalla kuin taistelu uudelleen virkosi pitkin linjaa, varustausi tanskalainen henkikaarti viimeiseen hyökkäykseen mustaa rykmenttiä vastaan.
Viimeisen kerran kajahtivat hakkaa päälle-huudot ja viimeisen kerran leimahtivat mustain miekat. Eversti Burghausenin rinnalla taisteli hänen asepalvelijansa Martti, joka oli syntynyt ja kasvanut Burghausenin kotitilalla. Samalla hetkellä kuin viimeinen lipunkantaja suistui satulasta ja viimeinen musta lippu katosi näkyvistä, näki Martti everstin vierähtävän satulasta ja turhaan ponnistelevan päästäkseen jaloilleen. Silloin heitti hänkin ohjakset ja aseen kädestään, syöksähti maahan ja nosti herransa käsivarsilleen. Temmeltävien hevosten välitse ja yli ruumiskasojen pääsi hän kiviaidan luo ja sai voimattoman isäntänsä suurin ponnistuksin hilatuksi aidan taakse suojaan.