Kun eversti oli saanut muutaman kulauksen vettä Martin kenttäpullosta, ojensi hän tälle miekkansa, jota hän yhä puristi kourassaan, ja käski hänen viedä sen viimeisten terveisten ohella Kaarlo-pojalle, josta hän sanoi toivovansa soturia sekä päällikköä uudelle mustalle rykmentille. Tämän jälkeen makasi hän ummessa silmin ja näköjään tajutonna, kunnes kiviaidan takana kiihtyvä taistelun meteli sai hänet havahtumaan. Voipuneella äänellä pyysi hän Marttia nostamaan hänet kiviaidalle, että hän saisi heittää vielä viimeisen silmäyksen taistelun menoon.
Kaarle-kuningas oli tällä välin perinpohjin voittanut ja hajoittanut tanskalaisten vasemman siiven sekä hyökkäsi parhaillaan tanskalaisten oikean siiven selkään. Suuren häiriön vallassa peräytyivät nämä kaikkialla ja ruotsalaisten voitto oli jo aivan varma.
"Musta rykmentti tämän sai aikaan", kuuli Martti everstin sanovan. Samalla teki hän liikkeen ottaakseen hattunsa ja heiluttaakseen sitä eteenpäin rientäville joukoille, mutta hänen kätensä hervahti alas ja silmien himmetessä painui hänen päänsä alas. Niin kuoli voitonhuutojen kaikuessa mustan rykmentin päällikkö, joka sankarijoukkoineen oli pelastanut Ruotsille suuriarvoisen Lundin voiton.
* * * * *
Burghausenit olivat sotilassukua kiireestä kantapäähän. Kun suuri Pohjan sota puhkesi neljännesvuosisataa Lundin tappelun jälkeen, oli Burghausenin suku lukuisasti edustettuna eri taistelutanterilla. Paitsi muita suvun jäseniä oli mustan rykmentin päällikön, Herman von Burghausenin, poikia kokonaista viisi miestä mukana sodan telmeissä. Kaksi heistä kaatui Liesnan tappelussa, kolmas Pultavassa ja neljäs joutui samassa paikassa venäläisten vangiksi ja vietiin Siperiaan. Viides poika, Kaarlo, isän lemmikki, joka oli saanut perinnökseen hänen miekkansa, oli saanut osakseen johtaa kotimaassa karjalaista rakuunarykmenttiä. Siihen kuului suureksi osaksi entisen mustan rykmentin miesten poikia ja sukulaisia. Sen vuoksi sitäkin kutsuttiin mustaksi rykmentiksi, vaikkei sillä enää ollutkaan mustia lippuja ja vaikka sen kokoonpanokin oli hiukan toinen. Tämän arvokkaiden muistojen elähyttämän joukon päällikkönä oli majuri Kaarlo von Burghausen saanut kevättalvella 1703 tehtäväkseen suorittaa etuvartiopalvelusta synnyinmaansa kaakkoiskulmalla, jota vihollinen ensi kerran tämän sodan aikana uhkasi.
Kun Kivennavan kirkolta vetää suoran viivan Raudun kirkolle, niin suunnilleen sen viivan keskipaikoilla on Lipolankylä Saijanjoen varrella. Tänne oli majuri Kaarlo von Burghausen asettunut kuusisataa miestä käsittävän rykmenttinsä kanssa, sillä Pähkinänlinnasta päin odotettiin suurempaa vihollisjoukkoa maahan karkaavaksi.
Majurin lähettämät tiedustelijat olivat äsken palanneet, ilmoittaen vihollisten lähenevän. Taistelu näytti siis huomenna välttämättömältä ja sitä varten oli majuri komentanut väkensä ulos kylän taloista sekä asettanut heidät kylän ja joen väliselle aukeamalle. Siinä saivat he nuotioiden äärellä viettää yönsä joka hetki valmiina torven kutsuessa tarttumaan aseisiin ja nousemaan satulaan.
Oli kuulakka kevättalven ilta ja metsät joen takana, josta vihollista varrottiin, olivat jo puhdistuneet lumesta. Tumman sinisellä taivaalla vilkuttivat tähdet ystävällisesti ja niitä katsellen loikoi majuri havuvuoteella nuotionsa ääressä. Hänen kasvoillaan oli raskasmielinen ilme ja raskaina liikkuivat ajatukset hänen päässään. Synnyinmaansa kohtaloa hän mietti ja kolkot aavistukset valtasivat väkisinkin hänen mielensä. Tämä oli ensikerta, jolloin vihollinen samosi hänen isänmaansa rajain sisälle. Kuinka se tulisi kestämäin pitempiaikaista sotaa, kun maan paras sotaväki oli viety kauas vieraille sotatanterille? Ja mikä oli oleva hänen sekä hänen pienen joukkonsa kohtalo? Vihollinen läheni monikertaisena ylivoimana eikä se tullut enää sellaisina järjestymättöminä laumoina kuin ennen vanhaan, jolloin tämän vartiojoukon kummassakin pääpisteessä, niin Kivennavalla kuin Raudussakin, pieni suomalaisjoukko oli lyönyt hajalle paljon suurilukuisemman vihollisen. Mutta oli kuinka oli, hän ei ainakaan aikonut paikaltaan väistyä. Hänellähän oli jo sukuperintönä seisoa tai kaatua paikallaan ja samoin oli laita hänen miestensäkin. Muutoin kuin heidän ruumiidensa yli ei vihollisen pitänyt päästä Suomeen.
Näitä miettiessään kiintyi majurin katse vanhaan Marttiin, joka oli ollut mukana Lundin taistelussa sekä seurannut nyt häntä sotaan samoinkuin ennen hänen isäänsä.
"Martti, luulenpa että koko rykmentin olisi tällä hetkellä terveellistä kuulla sinun kertovan isästäni, Lundin taistelusta ja vanhasta mustasta rykmentistä. Mitä arvelet sinä itse?"