"Miksei, kyllä kai minä sen tarinan osaan", hymähti Martti, joka oli samasta aineesta saanut monen monesti kertoa majurille ja hänen omaisilleen entisinä rauhanvuosina.
Majuri kutsui oman nuotionsa ympärille miehiä niin paljon kuin niitä siihen sopi piirissä seisomaan. Ja sitten ryhtyi Martti kertomaan alkaen eversti-vainaan puheesta, jonka hän kertasi sanasta sanaan, ja lopettaen siihen kun hän voittohuutojen kaikuessa ummisti kiviaidalla everstin silmät. Joka ainoan vihollisten hyökkäyksen ja jokaisen mustan lipun menetyksen kuvasi hän tarkalleen, höystäen kertomustaan kaikenlaisilla sanansutkauksilla, joita se ja se mustan rykmentin urho oli siinä ja siinä tilanteessa lausunut. Hartaasti kuuntelivat miehet ja kun hän lopetettuaan siirtyi majurin kehotuksesta toiselle nuotiolle kertoakseen saman tarinan uusille kuulijoille, seurasi häntä joukko miehiä kuullakseen toistamiseen kuvausta isänisän taistelusta. Ja kerta kerralta muuttui vanhan Martin kertomus eloisammaksi, hän lisäsi kuvaukseen piirteen toisensa jälkeen ja kävi lopulta suorastaan runolliseksi, mainiten kuinka entisen mustan rykmentin sankarit, heidän isänsä, katsoivat tuolta tähtien takaa, elääkö heidän pojissaan vanha suomalainen kunto ja säilyttävätkö he paikkansa yhtä uskollisesti kuin he. Viimeisellä nuotiolla innostui hän omissa lisäyksissään menemään vielä tätäkin pitemmälle.
"Jos me kaikin huomenna kaadumme paikallemme", sanoi hän, "niin syntyy meistä vainajain musta rykmentti eli oikea kuoleman rykmentti, joka seuraa vihollisen kintereillä niin kauan kuin se meidän maassamme liikkuu."
Näistä vanhan Martin kertomuksista viattomine lisäyksineen tunsivat sotilaat mielensä liikutetuksi ja hiljaisuudessa lupasivat he itselleen näyttää olevansa isäinsä poikia, oikeita mustan rykmentin urhoja.
Ja kun tähdet seuraavan kerran syttyivät Lipolan aukean yläpuolella, oli heistä joka ainoa siirtynyt vainajain rykmenttiin. Taistelu oli ollut raivoisa ja kestänyt kauan. Yksikään mustan rykmentin miehistä ei ollut väistynyt paikaltaan. Isänsä miekka kourassaan puristettuna lepäsi hangella lukuisain haavojen runtelemana majuri Kaarlo von Burghausen. Hänen sivullaan makasi vanha Martti ja takanaan koko muu rykmentti. Mutta heidän edessään ja ympärillään makasi suuret röykkiöt vihollisia. Siitä piti Rajajoen takalaisten nähdä, mitä heillä oli odotettavana maassa, jonka etuvartioina oli sellaisia urhoja.
Kyösti Wilkuna.