— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.
Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.
Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.
Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.
Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.
Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.
Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.
— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.
— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!
Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen: