— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.
— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi toinen.
Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.
Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.
Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.
Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.
Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.
— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!
Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.
Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.