Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.
Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.
Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.
Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.
Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?
Santeri Ivalo.
SUOMALAINEN MERISANKARI.
NIILO GRABBE.
Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa höyrysi, — se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa — monta sataa miestä —, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.
Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä nyt tehdä, kunne kääntyä.