Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa, karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen alapäällikköjensä haltuun.
Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.
— Pian meille täällä nälkä tulee, — mihin siis käännymme, kysyi uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.
— Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä, kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. — Maakunta saa elättää väkemme.
— Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin. — Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.
— Mitä siis teemme?
— Heitämmekö kaikki yrityksetkin?
Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt päättävämmin:
— Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua sitä piirittäessään.
Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin, kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.